Jyväskylässä jälleen upea minifestari

772
lukukertaa
Jori Huhtala ja Joakim Berghäll. Kuva: Maarit Kytöharju.
Jori Huhtala ja Joakim Berghäll. Kuva: Maarit Kytöharju.
Jori Huhtala ja Joakim Berghäll, tässä Tampere Jazz Happeningin lavalla. Kuva: Maarit Kytöharju.

Popparissa soi helmikuussa kahden illan minifestari Elektro GT:n ja Husbandin voimin. Nyt idea on tiivistymässä: Jori Huhtala 5 ja Sun Trion perättäisiin iltoihin oli mahdollista päästä edullisella yhteislipulla. Toivottavasti Jyväskylän kulttuuriväki löytää uuden idean, sillä jotakin tällaista tarvitaan kaupungissa kipeästi kun omaa festivaalia ei ole enää aikoihin ollut.

Kahden keikan kahakan aloitti Jazzliiton kiertueensa Jyväskylästä startannut Jori Huhtala 5. Bändinjohtaja Huhtala on lyhyen ajan sisällä lyönyt itsensä ryminällä läpi kansallisella huipulla Antti Lötjösen ja Ville Herralan rinnalle, keikkaa ja levyjä pukkaa laajalla rintamalla. JH5 on kuitenkin tällä hetkellä se omin juttu, se tuo Huhtalan framille ensiluokkaisena säveltäjä ja liiderinä.

Moni kansalainen on joutunut tänä keväänä havaitsemaan sitkeitä tauteja, joka omakohtaisesti tai lähimmäisillään. Huhtalan yhtyekin aloitti Suomen-kiertueensa jos ei nyt siipirikkona, niin vähän alavireisenä kuitenkin, ja myös tämän kirjoittajan kuuntelufiiliksiin jokuihmepöpö taisi jonnin verran vaikuttaa.

Mutta musiikilla on ihmeellinen voima: vaikka yksityiskohtiin en jaksanut ihan normaalilla tavalla keskittyä, se kokonaisuus vietteli ja veikin sitten johonkin epänormaaliin kokemisen tilaan. Jazzin hurmos on ehkä liioittelua, mutta leijailemaan improvisaation ihme nosti. En nyt välttämättä ihan puhdistunut, mutta sen verran henki antoi, että ruumiskin väitti uuden nousun nyt alkavan, hiiteen sairaudet!

Samalla tavalla siellä lavallakin bändin potilaat saksofonisti Mikko Innanen ja rumpali Ville Pynssi ylittivät itsensä ja nasauttivat flunssaa nokkaan. Innanen totesi keikan jälkeen että kipeänäkin jaksaa usein soittaa, musiikki nostaa ja on parantavinaan hetkeksi, eri asia sitten mitä keikan jälkeen tapahtuu ja miten kaiken muun jaksaa, reissaamisen ja odottelun…

Joka tapauksessa Innanen oli loistelias. Baritonisaksofoni on tässä yhtyeessä perussoitin, mutta illan vavahduttavin hetki koettiin kun Innanen tarttui välillä alttoon: voi sitä bluesinvaikerrusta, tunteen määrää pakahduksiin asti…

Mainio oli myös Innasen aseveli, tenoria ja alttoa soittanut Joakim Berghäll. Huhtalan viisikossa onkin aivan loistavaa miten persoonallisuudet täydentävät toisiaan. Lähtökohtana on tällöin tietysti oltava se, että persoonallisuudet saavat oikeasti näkyä, tulla improvisaatioissa esiin koko voimallaan.

Huhtalan kvintetti edustaa muutenkin parasta suomalaista nykyosaamista. Pianisti Aki Rissanen heittää leikillisen kevyesti äärimmäisen monitahoisia ristikudoksia svengissä pysyen. Rissanen on jazzpianon älykkö, mutta ei vailla tunnetta. Ville Pynssin tajuton rytmiraita olisi kokonaan oman oodin arvoinen, siinä oli voimaa, vaihtelevuutta, iloista eloa.

Bändinjohtaja Jori Huhtala kertoili spiikissään, että Jyväskylään tulo jännittää aina erityisesti. Vanha kotikaupunki ja etenkin Poppari Jazz Bar .historioineen tuovat erityisen latauksen. Soitosta ei jännitystä tietenkään huomannut, päinvastoin kuulijat saattoivat vain ihastella Huhtalan lisääntynyttä itsevarmuutta. Liideri otti runsaasti sooloja, ja myös johti soittamalla. Kun Huhtalan säveltäminen ja arraaminen ovat myös korkealla tasolla, pätkähti jo muutaman kerran mieleen, että alkaako tässä ihan Mingusin henki liihotella nuoren bassomestarin yllä?

Huhtalan kvintetti luottaa keikalla solisteihinsa, kaikille annetaan aikaa kehitellä rauhassa. Samalla soolon ja ensemblen suhde on aina mietitty hyvin tarkasti, se miten muut tulevat mukaan tai käväisevät taustalla, yksin, kaksin tai porukalla. Soolot kasvavat orgaanisesti, niillä on päämäärä ja samalla päämäärä on yhteinen. Ryhmädynamiikkaa parhaimmillaan!

Minifestarin kakkosillan Sun Trio on ollut kolmen kauppa, Louhivuoren veljesten ja Antti Lötjösen. Nyt tilanne olikin vallan ihmeellinen, kun Lötjöstä oli tuuraamassa Ville Herrala. Paras mahdollinen tuuraaja tietenkin, sillä juuri Lötjönen ja Herrala ovat olleet muutamat viime vuodet ikään kuin maan virallisia jazzbasisteja. Herrat voi heittää mihin tahansa tuleeen, ja homma hoituu, se on niin nähty.

Kolmen kauppa, ja sittenkin eniten Kalevi Louhivuoren. Sittenkin eniten trumpetin ehdoilla. Itse asiassa Sun Trio on maailman parhaita aloituspaikkoja, jos haluaa selvittää itselleen mihin trumpetti modernina soittimena on yltänyt.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan että Sun olisi pelkästään akustinen yhtye, niin upeasti ja ennen kaikkea persoonallisesti Louhivuori luotaa instrumentin sointimahdollisuuksia. Esimerkkinä vain jakso jossa trumpetti soi kuin japanilainen shakuhachi.

Mutta toisaalta sähköinen efektointi on sekin hienosti hallussa, eli antaa mennä vaan. Aivan yhtä maagista kuin shakuhachi-tyylittely oli Louhivuoren peli wah wah –pedaalin kanssa, huipentumana ne hetket jolloin vauvauvattiin loopeilla kerrostettua materiaalia. Sunin musiikkiin kuuluivat myös trumpetin toistokerrostettujen harmonioiden häivytykset, jotka rauhoittivat ja vaivuttivat henkistyneen oloisiin sfääreihin.

Trumpetin taustalla oli hienoa seurata Herralan äärimmäisen tarkkaavaisen läsnäolon ohella sitä miten ainutlaatuisella tavalla Olavi Louhivuori elää rytmissä, soittaa kokonaisvaltaisesti rumpusettiään siinä missä joku toinen lyö komppia. Ylipäätään näistä Louhivuoren veljeksistä huokuu musikaalisuus, jokaikisestä solusta.

Kalevin välispiikit olivat jälleen sitä itseään, mutta nyt niihin löytyi sellainen surrealismin aste, joka toimi ja tavoitti jotain luovuuden mysteeristä. Musiikista puheen tasolle lasketutuminen ei onnistunut ihan tuosta vain, ja omalla tavallaan se myös kertoi, miten syvälle muusikko tällä ylimmällä tasolla oikeasti luomiseen uppoaa.

Mahtava minifestari Popparissa siis kaiken kaikkiaan koettiin. Monet ovat puhuneet suomijazzin nosteesta, mutta minä mietin ennemminkin että miten ihmeessä saataisiin ihmiset edes kerran altistettua niille monille huikean osaaville muusikoille, joita suomalainen koulutusjärjestelmä on onnistunut viime vuosikymmeninä tuottamaan.

Porttiteoriaa kunnioittaen (helppoa ja hyvää ensin, monimutkaisempaa vasta myöhemmin) pitäisi ihmisiä saada houkuteltua kuulolle, musiikin nopeat palkinnot innostavat kyllä varmasti syventämään suhdetta.