Upea uusi kitaratrio ja mitä mainioin keikkapaikka!

613
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen. Kuvat Keuruun keikkaa edeltävältä illalta Popparista.

Soittamisen miljööt ovat tärkeitä, ja on aina hienoa löytää uusi mahtava esiintymisareena. Keuruulla toimii Kulttuuritalo Kimara entisen koulurakennuksen tiloissa. Sisällä ovat komeat hirret paljaina, ja siistiä jälkeä on kauttaaltaan tehty, mutta remonttia ei ole vedetty yli. Talon henki on säilynyt todella tyylikkäästi. Salin puolella on nousevassa katsomossa penkkejä 82 hengelle ja lavasyvennyksessä on riittävästi tilaa isommallekin esiintyjäryhmälle.

Teemu Viinikaisen johtama trio sai asettua Kimaran näyttämölle väljästi. Intiimit olot takasivat kaikille kuulijoille hyvän näkyvyyden ja akustiikkakin maistui oikein mainiolta.

Viinikainen vitsaili yhtyeen panostaneen brändiinsä enemmän kuin sävellyksiinsä, ja työryhmän päätöksellä brändi oli yhtä kuin lippalakki joka jätkälle. Toinenkin vähän epätavallinen ulkoinen määrittäjä löytyi, nimittäin se että kaikki soittivat keikan istualtaan.

Siinä siis istuskelivat lippikset päässä kitaristi Teemu Viinikainen, basisti Oliver Karttunen ja rumpali Joonas Riippa, ja tarjoilivat ihan mukavankokoiselle yleisölle rautaisen keikan.

Uutta ohjelmistoa mentiin läpi samassa järjestyksessä kuin edellisiltana Jyväskylän Popparissa. Runkona oli Viinikaisen uusi musiikki, lainabiiseinä erinomaiset valinnat Carla Bleyltä ja Duke Ellingtonilta, ja encorena mukaelma The Meters -yhtyeen Cissy strut -biisistä.

Varsinaisen konsertin viimeinen kappale ”III” oli vanhempaa Viinikaista. Se oli yksi keikan riffipohjaisista biiseistä, ja niistä ainoa, jossa se riffin junkkaaminen meni vähän överiksi. Alussa Viinikainen ja Karttunen vaalivat riffiä unisonossa, ja sen jälkeen sen kelailu jäi Karttusen liki ainoaksi tehtäväksi pitkäksi aikaa. Kun samalla Riipalle oli langennut konsertin ainoa tylsä homma, tasatahtinen virvelin paukutus, kokonaisuus kävi vähän tylsäksi. Se oli sikäli harmi, että samaan aikaan Viinikainen sooloili vallan mahdottomia luovuuden purskahduksia esitellen. Ei Cissy strut -vedoskaan ihan hohdokkainta trion tekemistä ollut, mutta siinä oli sentään funky poljento.

Muilta osiltaan konsertti olikin sitten ihan täyttä timanttia.

Basisti Karttunen ei vaikuttanut näin kovassa seurassa vielä ihan täysin rennolta, mutta soitti hyvin taidokkaasti, tarkasti ja kauniilla soundilla. Parhaiten soiton kvaliteetti pääsi esille runsaissa soolo-osuuksissa. Karttusen taituruutta pääsee tämän trion ohella ihastelemaan ainakin Peela-yhtyeen keikoilla.

Joonas Riippa on jazzrumpujen huru-ukko, hillitön ja hillitsemätön luonnonvoima. Railakasta draivia ja yllätyksellisiä jakoja on aina luvassa Riipan matkassa. Rytmisoitto voi olla näinkin riemullista puuhaa!

Jos oli keikka Teemu Viinikaisen uuden trion esittely, se oli samalla kuin täysiverinen jazzkitaran mestarikurssi, niin valtaisan määrän erikoistekniikoita Viinikainen tuli käyneeksi läpi. Ja kun tämän tason muusikosta on kyse, on  sanomattakin selvää, että mikään tästä ei ollut itsetarkoituksellista, vaan kaikki asettui musiikilliseen kokonaisuuteen luontevasti.

Myös efektilaitteiden käyttö sujui samassa hengessä. Viinikainen ei ole yhden efektilaudan mies, vaan pedaaleja oli lattialla kahdessa ryhmässä ja lisää riitti vielä tuolillekin käsipelillä kopeloitaviksi. Välillä efektointi vei avaruusfiiliksiin, välillä kohti Pat Methenyn soundia (mikä olikin hyvä alustus seuraavan päivän Jyväskylä Big Bandin ja Timo Kämäräisen Metheny-teemaiselle konsertille Siltasalissa).

Viinikaisen luottaa soittimissaan jyväskyläläiseen soitinrakentajaan Ari-Pekka Paasoseen. Pääsoitin on kuusikielinen ”orkesterikitara” tai ”jazzkitara”, miten vain haluatte. Sen Viinikainen ja Paasonen ovat ideoineet ja kehitellet yhteistuumin Gibson L4 esikuvanaan, vaan ei kahlitsijanaan. Toinen soitin on vielä erikoisempi viritys (ja sen viritys on erikoinen), sillä Paasonen on modifioinut Viinikaiselle tilauksesta 10-kielisen kitaran 12-kielisen pohjalta. Pelissä on toismaailmallinen soundi, voisi tiivistää. Viinikainen on säveltänyt 10-kieliselle omaa musiikkia, jota kuultiin nyt kahden jännittävän kappaleen verran.

Viinikaisen kitarismin nykytilaa voi vain ihastella. Virtuoosi on virtuoosi, mutta teknistä täydellisyyttä tärkeämpää on musiikillinen monivärisyys, rikas vaikutteiden ja tyylien  kirjo, ja kaiken sulautuminen yhteen ja kypsyminen viinikaismiksi.

Kitaransoiton evoluution kannalta olisi tärkeätä tallentaa Viinikaisen eklektistä nykytyyliä perusteellisesti. Elävää kuvaa, tietysti huippuäänin, pitäisi saada ikuistettua. Kitaristin improvisaatioissa tapahtuu niin paljon, ja niin hienoja asioita, että jälkipolvilta ei ole mitään järkeä evätä pääsyä näille luovuuden lähteille.

Lue lisää Ari-Pekka Paasosen Viinikaiselle rakentamasta kitarasta. Erinomaisen artikkelin on Riffi-lehteen kirjoittanut Tommi E. Virtanen.

Jazz Jkl Live: Teemu Viinikainen Electrick
Kulttuuritalo Kimara, Keuruu, 11.5.2024
Teemu Viinikainen – kitarat
Oliver Karttunen – 5-kielinen bassokitara
Joonas Riippa – rummut