Saksofonisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Ville Vannemaa sen teki: toi yhdessä Ilmavoimien Big Bandin kanssa Henry Mancinin musiikin Äänekoskelle ja Painotalon täpötäyteen isoon saliin.
Iso tarkoittaa tässä tapauksessa lähelle 250 istumapaikkaa, kun lisäpenkkejäkin oli käytössä. Samalla sali löysi rajansa noin akustisessa mielessä: vaikka entistä painosalia on kiitettävästi akustoitu, sointi ei nyt ollut ihanteellinen. Kaikki sektiot ja yksittäiset soittimet kuitenkin kuuluivat ja erottuivat, mitään musiikillista informaatiota ei mennyt hukkaan, joten kyllä kokonaisuudesta pystyi nauttimaan.
Monista rooleistaan Vannemaa esiintyi Äänekoskella nyt etenkin kapellimestarina. Sovitusten kanssa hänellä oli kyllä paljonkin tekemistä, mutta niihin liittyvä työ oli nyt keskittynyt Mancinin alkuperäissovitusten poimimiseen äänilevyiltä. Siinäpä on ollut hommaa, sillä italianamerikkalainen elokuvasäveltäjä oli varsinainen värittelyn mestari. Erilaisia soittimia tarvittiin siis paljon, ja joskus yksittäinen soitin vain vilahti kappaleessa, ja oli silti hyvin tärkeä juuri siinä omassa tähtihetkessään.
Eikä näitä vilahduksia ja sivurooleja toki sopinut jättää pois, vaikka kyseiset soittimet eivät bigbandin varustukseen normaalisti kuulukaan. Näin monelle bigbandin muusikoista siunaantui erikoisiakin sivusoittimia. Triangeli, no mikä ettei! Banjo, onnistuu sekin! Kellopeli, helppo homma! Tuuba, no sehän kuuluukin jo melkein perheeseen!
Omaksi oikeaksi kädekseen Vannemaa oli pestannut multi-instrumentalisti Matti Fredrikssonin, joka ei juurikaan improvisoinut, mutta soitti sävellettyjä osuuksia erilaisilla kitaroilla, viululla, mandoliinilla ja haitarilla. Etenkin nuo kaksi viimeksimainittua yhdistyvät italialaiseen perinnemusiikkiin, joten ne toivat myös Mancinin omaa kulttuurista taustaa soppaan mukaan.
Mutta päärooliin nousivat elokuvat, ja niistä monista Mancini-leffoista etenkin kaksi nimenomaista, Hatari ja The Pink Panther. Tuo elokuvallisuus selittää tietysti paljon instrumentaation monipuolisuutta, kun säveltäjä on hakenut juuri tiettyjä soundeja luonnehtimaan ihmisten, eläinten (!) tai tapahtumien henkeä ja tunnelmaa. Bigbandin sektioista tämä vaikutti etenkin eturivien puupuhaltajien työhön, sillä saksofonien ohella Mancini suosi klarinetteja ja huiluja. Säveltäjän ensimmäinen oma soitin oli piccolo-huilu, ja se oli helppo uskoa myös näiden sovitusten kautta. Peruspoikkihuilut tai alttohuilut soivat myös moneen otteeseen kuoroina orkesterin sointia keventämässä.
Useimmat konsertissa kuulluista kappaleista olivat varmasti uusia tuttavuuksia monelle, mutta oli joukossa niitäkin biisejä, jotka ”kaikki” ovat varmasti kuulleet. Moon river on lauluna ikivihreä, ja sitten ovat nämä superiskevät ja kertakuulemalta mieleen jäävät hittimelodiat: Theme from Pink Panther, Baby elephant walk ja Theme from Peter Gunn.
Vannemaa oli viikon harjoitteluperiodin aikana virittänyt Ilmavoimien Big Bandin todella tiukkaan iskuun. Rumpali Jussi Vikmanin työn varaan on helppo rakentaa, se on niin elävää, elastista ja energistä, että oksat pois. Myös solistista voimaa löytyy kiitettävästi joka sektiosta, mutta tuskin kukaan soittajista pahastuu, jos Aki Vänskän (alttosaksofoni) ja Kalle Keräsen (tenorisaksofoni) nimet jälleen kerran nostetaan esiin. Luottomiehet ovat luottomiehiä. Konsertin yllättävin soolo kuultiin kappaleessa The Tiber twist, ja se turahti Ville Huovisen baritonisaksofonista. Huovinen kohosi orkesterin jymäkän energian päällä lentoon, ja tuuttasi samalla soittimen ylärekisterin pirstaleiksi.
Mancinin saattaa joku luokittaa ”vain” elokuvasäveltäjäksi tai ”vain” viihdesäveltäjäksi, mutta Vannemaan kulttuurinen löytö todistaa enemmästä. Kyseessä oli tietysti melodinen lahjakkuus, mutta ennen muuta omaperäinen sointivärien sommittelija, orkestroinnin käsityöläinen, joka kiinnitti huomiota pienimpiinkin yksityiskohtiin.
Ilmavoimien Big Band featuring Matti Fredriksson – Henry Mancini 100v
Kapellimestarina Ville Vannemaa
Äänekosken kulttuuritoimen konsertti
