Aaltonen/Kullhammar/Heikinheimo/Meaas Svendsen: The father, the sons & the Junnu

279
lukukertaa
Graphic design by Mattis Cederberg.

2020 Moserobie Music Production MMPCD 124

1.Reflections (Aaltonen)
2.Il ju jo christ (Kullhammar)
3.Kiirohige (Meaas Svendsen)
4.Sorrow wave (Heikinheimo)
5.The sun (Meaas Svendsen)
6.Suomalainen maailmanmestari (Kullhammar)

Juhani Aaltonen (tenor saxophone, flute), Jonas Kullhammar (tenor & baritone saxophones), Christian Meaas Svendsen (double bass), Ilmari Heikinheimo (drums & percussion).

Recorded 5/2019 by Joona Pirilä at Arabia Studio, Helsinki
Mixed & mastered by Jonas Kullhammar at Studio Moserobie, Stockholm

Arvio: 4,5 tähteä

 

Isä, pojat ja Pyhä Junnu. Huumorilla rustattu levyn nimi kertoo faktaakin: yhtyeen monisukupolvisuus tulee selväksi, ja samalla korostetaan huilisti-saksofonisti Juhani Aaltosen asemaa pohjoisen jazzin instituutiona. Sellaiseksi voi päästä kun elää pitkään, tekee paljon, ja uskoo aina omaan taiteeseensa.

Vuonna 1935 syntyneen Aaltosen kanssa soittavat nyt maestroa 43 vuotta nuorempi ruotsalainen saksofonisti Jonas Kullhammar sekä tätä vielä 10 vuotta nuoremmat muusikot, norjalainen basisti Christian Meaas Svendsen ja rumpali Ilmari Heikinheimo.

Levyn avaavaa Reflections-kappaletta Aaltonen on soittanut aiemmin ainakin Reggie Workmanin ja Andrew Cyrillen kanssa tehdyllä levyllä. Nyt impressionistinen huilu saa seuraa samaan moodin asettuvista tenorifonista, kontrabassosta ja lyömäsoittimista, syntyy upea äänimaalaus.

Impressionismin vastapainoksi tarvitaan ja myös välittömästi saadaan ekspressionismia, Kullhammarin säveltämä Il ju jo christ on vähintäänkin räväkkä. Tenorin ja baritonin muutaman sävelen alkutoitotus voimauttaa Meaas Svendsenin ja Heikinheimon grooven käyntiin, saksofonien vapaata vaeltelua ja rytmiryhmän eloa seuraa toinen, vähän voipuneen oloinen teema, mutta siitäkös fonistit heräävätkin kinastelemaan ja toisiaan yllyttämään. Heikinheimon voimallisuuden myötä yllytään freeriehaan, fonit pistävät efektiä sekaan, kokko roihuaa. Kiihdytysten ja tyynnyttelyjen jälkeen koittaa uusi alku bassoriffin myötä. Lopussa paluu ykkösteemaan ja siihen toiseenkin tuntuivat ensi kuulemalta turhalta (eikös me täällä jo käyty?), mutta usemman kuuntelun myötä ehjyyden tavoittelu on helpompi sulattaa.

Meaas Svendsen on käyttänyt Kiirohige-biisiään aiemmin Ayumi Tanaka Trion levyllä. Jostain syystä lempeä ja valoisa huilun ja tenorin yhteistyöhön pohjaava kappale feidataan nyt jo neljän minuutin kohdalla eetteriin, vaikka improvisoijilla tuntuisi olevan juttua vielä tulossa.

Heikinheimon Sorrow wave -kappaleesta löytyy internetin syövereistä tulkintoja eri kokoonpanoilla. Rauhallisessa teemassa on ylevyyttä ja tenhoa, sen määrittämästä tunnelmasta improvisoijat saavat kestävät eväät matkalleen. Meaas Svendsenin rooli korostuu säveltäjä-rumpalin rinnalla, alun jousijohdanto on syvä, ja myöhemmin basson kudos on hyvin tiheätä, ja tuntuu kulkevan vähän kovemmilla kierroksilla kuin kaikki muut. Tämä “ristiriita” kuitenkin laukeaa, rummut ja fonit löytävät basson kanssa yhteyden ja lopulta kaikki liukuvat yhdessä katarttisesti takaisin surun aaltoihin.

Meaas Svendsen sai laatia johdannon Heikinheimon sävellykseen, ja velka maksetaan heti seuraavassa kappaleessa, kun The sunin alustajana toimivat Heikinheimon rummut. Rikas, mutta hillitysti annosteltu perkussiivinen äänimaailma pohjustaa, kahden tenorin stemmat ja jousella korkealta soitettu basso luovat yhdessä teoksen erityisen vireen. Rummut säilyttävät johtoroolinsa koko ajan. Keskittyminen palkitaan, joten kuuntelusuositus kuuluu: silmät kiinni, pimeässä huoneessa.

Levyn mediatiedotteen mukaan Juhani Aaltonen on ollut Jonas Kullhammarin idoli ja roolimalli. Sitä ei kuitenkaan paljasteta, kertooko Kullhammarin kappale “Suomalainen maailmanmestari” Aaltosesta vai jostakin urheiluelämämme sankarista. Intiimi bassojohdanto vie kahden saksofonin (tenori + baritoni) hymniin, väleihin alkaa ilmaantua improntapailuja, mutta yhteys hymniin säilyy vielä tiiviinä. Myöhemmin fonien vapautuminen etenee, Aaltonen ja Kullhammar alkavat kulkea omia teitään, mutta fokus säilyy kirkkaana: tunnelmasta täytyy pitää kiinni! Transsiin vaivuttavan musiikin täydellistää lopun tyyntyminen.

Heikinheimon aloitteesta syntynyt yhtye on halunnut aloittaa rennolla ja paineettomalla tavalla: kokoonnutaan yhteen, kierretään konsertoimassa ja samassa hötäkässä käydään studiossakin. Kukin on tuonut biisiehdokkaita mukanaan, eikä sävellysten uutuusarvolla ole sinänsä merkitystä, uudella kokoonpanolla tulee joka tapauksessa vanhemmistakin sävellyksistä aivan omanlaista jälkeä.

Tällä miehityksellä on ollut helppo luottaa siihen, että yhteys löytyy. Improvisaatiokeskeisessä musiikissa kuuntelun merkitystä ei voi kyllin korostaa, ja nyt jokaisesta muusikosta aistii valppauden ja vastaanottavaisuuden.

Ja tietysti kyseessä on jälleen myös kulttuuriteko. Ei ole itsestään selvää, että 84-vuotias muusikko voi olla seuraavien sukupolvien elämänmenossa täydesti mukana. Samalla kun Aaltonen on edelläkävijä ja idoli, on tärkeätä ja hienoa, että nuoremmat muusikot haluavat ja uskaltavat ottaa hänet yhdeksi bändin jätkistä, luoda yhdessä uutta tasavertaisina kollegoina. Jazzissa on mahtava potentiaali sukupolvirajojen rikkomiseen, ja tällä kertaa se toteutuu upeimmalla mahdollisella tavalla.