Suomalainen Elifantree ja norjalainen Splashgirl osoittivat Jyväskylän konsertissaan, miten kaksi aivan erilaista yhtyettä voi sulautua yhteen ja olla roimasti osiensa summaa enemmän.
Kahdesta triosta tuli sekstetti, ja äänikuvaltaan sitäkin isompi, sekä Splashgirlin minimalistisia melodioita ja eräänlaista akustista ambienttia yhdistäneen esityksen jälkeen, että Elifantreen konsertin lopuksi.
Etenkin jälkimmäinen yhteisjakso oli upea, täyteläisen runsas ja samalla energinen rytmien ja värien juhla.
Ei kyllä puuttunut energiaa Elifantreen omasta setistäkään. Niille jotka muistivat yhtyeen ihastuttavan keveänä akustisena aktina, nyt lavalla rymistellyt liki-maaninen elektroninen tehotrio oli melkoinen yllätys. Elifantreen ura näyttäisi pohjautuvan muodonmuutoksiin, joten yhtyettä on hyvin mielenkiintoista seurata.
Se vanha akustispohjainen Elifantree oli Anni Elif Egecioglun keveä laulu ja lämmin sello, Pauli Lyytisen rehevä saksofoni (joka soolojen ohella hoiti paljolti myös komppisoittimen tehtäviä), ja Tatu Rönkön ikuisesti muuntuva rytmimatto. Hyvin tärkeä, jopa leimallinen, instrumentti yhtyeelle oli kellopeli, jota soittivat sekä Lyytinen että Egecioglu. Ilmavuus, tila ja lämpö olivat Elifantreen tavaramerkkejä, ja samalla Egecioglun kaunis lauluääni pääsi oikeuksiinsa.
Movers and shakers -albumin julkaisun tiimoilta kiertävä Elifantree on nyt uudenlaisissa äänimaisemissa. Kellopeli kyllä kilkutti silloin tällöin, mutta sello oli kokonaan poissa, korvautuen muutamaan otteeseen tunnistamattomaksi jääneellä piskuisella jousisoittimella. Runsas elektroniikan käyttö salli näinkin pienelle yhtyeelle hyvin ison soundin myös livetilanteessa. Rönkön ankara kolaus pohjanaan Lyytinen ja Egecioglu tuuttasivat sähköhärpäkkeistään voimallista ja ankaraa menoa, pelissä oli jopa isovolyymista synteettistä bassoa ja liki 80-luvun popilta maistuvaa syntikkaporeilua.
Silloin kun volyymit ja energia olivat tapissa, Egecioglun laulu tuntui hukkuvan materiaalin sekaan, jäävän efektiksi. Lyytinen puolestaan vietti paljon aikaa lattian pinnassa namiskoita vääntelemässä. Hienoa soundia ja jännittäviä käänteitä, mutta vastaavasti saksofoni jäi turhan pieneen roolin, onhan sentään kyseessä yksi maan innovatiivisimmista puhallinsoittajista.
Tältäkö tuntui amerikkalaisesta folkväestä kun Bob Dylan sähköön vaihtoi? Ei nyt sentään liioitella, Elifantree on edelleen oma itsensä. Se on kolmen persoonallisen muusikon yhtye, ja persoonat tulevat näissä kekkereissä myös musiikin kautta täydesti ilmi.
Seuraavaksi sitten Elifantreen uutta levyä ihmettelemään…
Elifantree ja Splashgirl Jyväskylän Popparissa 5.3.2015
