UMO Jazz Fest 2006

2613
lukukertaa
Verneri Pohjola. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.
Verneri Pohjola. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

UMO Jazz Fest on nykyisellään kunnioitettavan korkeatasoinen pikkufestivaali. Sen sijaan suomalaisen jazzin vienti-ikkunana (alanimellä “Finnish Jazz Weekend”) se oli tänä vuonna jännästi vinksallaan. Niin torstaina kuin perjantainakin UMO Jazz Clubilla soittaneissa yhtyeissä suomalaisuutta merkittävämpi juonne oli pohjoismaisuus. Kuudesta yhtyeestä neljässä oli suomalaisten lisäksi mukana soittajia muualta Pohjoismaista, jopa niin että suomalaiset muusikot jäivät 6-8 tappiolle kokonaisväkimäärässä näiden bändien osalta.

Sinänsä mainiota rajat ylittävää yhteistyötä, mutta onkohan näkökulma ihan kohdallaan, jos kerran ulkomaisille toimittajille markkinoidaan Finnish Jazz Weekend -tapahtumaa?

Musiikin laatuun kansallisuudet eivät kuitenkaan vaikuta sitä tai tätä. UMO Jazz Fest oli juuri niin tasokas ja monimuotoinen nykyjazzin ja sen liepeillä liehuvan musiikin kooste kuin nimilistaa etukäteen selaillessa saattoi ounastella.

Helsingissä festivaalien on aina ollut vaikeaa erottua suuresta ympärivuotisesta tarjonnasta. Nyt Juhlaviikkoihin liittyvät jazztapahtumat Viapori Jazz ja UMO Jazz Fest ovat löytäneet hyvän formaatin: ne ovat pienimuotoisuudessaankin Helsingin näköisiä tapahtumia.

Kun tähän jonoon lisää vielä lokakuulle siirtyneen Porvoon Musica Futuran ja marraskuisen Tampere Jazz Happeningin, syksy on muutamassa vuodessa muuttunut tyhjiöstä nykyjazzin tärkeimmäksi ajanjaksoksi Suomessa.

Jorma Tapio & Terje Isungset
Nordic Kollektiv
Ilmiliekki Quartet

Umo Jazz Club 31.8.2006 klo 21

Imaginaarinen pohjoinen kaukaisuus soi Jorma Tapion ja Terje Isungsetin loihtimana UMO Jazz Festin avauksessa. Isungsetin lyömäsoitinsetti on lähellä sitä mitä oli mahdollisuus tavoittaa jo joitakin tuhansia vuosia sitten. Isokokoinen bassorumpu jymisi kohtalokkaasti, isot ja pienemmät, yhteensidotut kuoritut oksat kalisivat pehmeästi, ja loivat välillä veden solinan kaltaisia efektejä.

Tapio käytti rohkeammin kaikenlaisia mahdollisia härveleitä, niin lelusoittimia kuin itsetehtyjä vempaimiakin, mutta jos piti silmät kiinni, kova touhuaminen ja jatkuva soittopelin vaihtaminen ei häirinnyt. Äänimatka oli kuultuna luonteva, Tapion jatkuvat vaihdot perusteltuja ja toimivia.

Duon ensimmäinen improvisaatio oli lopulta kuitenkin tautisen pitkä ja lopulta itseään toistava, selkeä lyhennys olisi tehnyt draaman tehoille hyvää.

Illan kohokohtiin kuului duon jälkimmäinen improvisaatio, rauhaisa veistely, jossa Tapio malttoi pidempään hakea äänet bassoklarinetista Isungesetin munniharpun tueksi. Ison soittimen pehmeässä soinnissa oli totista puhuttelevuutta ja melkoinen ripaus elämäntuskaakin.

Tapion ja Isungsetin duo on nyt esiintynyt yhdessä harvakseltaan useamman vuoden ajan. Parin vuoden takaisista Suomen-keikoista on liikuttu rankemman kokonaisnäkemyksen suuntaan. Pienten äänimaisemien pilperöinti on jäänyt, ja nyt tähtäimessä tuntuu olevan jyhkeä kokonaisnäkemys. Tapion primaalihuutojen ja Isungsetin hoilaamisen myötä mennään syvälle juurille, ihmislajin ja luonnon vereslihaiseen kohtaamiseen.

Nordic Kollektiv on tavallaan hienon Esa Pietilä Trion jatke ja laajentuma. Saksofonia soittavan Pietilän, basisti Ulf Krokforsin ja rumpali Markku Ounaskarin rinnalle ovat tulleet islantilainen pianisti Kartan Valdemarsson ja norjalainen trumpetisti Mattias Eick.

Samalla sävellysvastuut ovat myös levinneet laajemmalle alueelle. Nyt soitettiin Pietilän, Krokforsin, Valdemarssonin ja Eickin sävellyksiä.

Hienojen soittajien voimin tunkeuduttiin pohjoismaisen jazzilmaisun ytimeen. Pietilää on syytä onnitella ulkomaisista valinnoista, sillä sekä Valdemarsson että Eick ovat kumpainenkin erinomaisen persoonallisia, tyylikkäitä soittajia. Valdemarssonin sukulaissieluja festivaaleilla olivat Ilmiliekin Tuomo Prättälä ja Samuli Mikkonen: kaikki kolme soittavat pianoa maltillisesti, lyyrisesti, himmeitä värityksiä hakien, ja silti kukin täysin omaleimaisesti.

Niinpä illan hienoimpiin hetkiin kuului Valdemarssonin ja Krokforsin ilmeikäs duo-osuus. Myöhemmin toinenkin kaksikko pääsi komeasti esille kun saksofonin ja trumpetin kudelmat kietoutuivat vaikuttavasti yhteen.

Erinomaisen esityksen jälkeen jäi ihmetyttämään vain yleisön vaisu reaktio. Encoresta ei ollut puhettakaan, vaikka kuultiin juuri sitä mainoslehtisen lupaamaa parasta pohjoismaista yhteistyötä.

Ilmiliekki Quartet ei ole viime aikoina muuttanut mitään. Eipä ole toisaalta tarviskaan, sillä kyllä konsepti toimii komeasti kun ei tätä kuitenkaan pääse ihan joka kuukausi kuuntelemaan. Erinomaiset omat kappaleet ja hyvin liekkiin syttyvät lainat lomittuvat ja kokonaisuus hengittää.

Tom Waitsilla lähdettiin tällä kertaa liikkeelle: Ilmiliekki uskaltaa häpeilemättä ottaa käyttöön naiiviakin melodiikkaa, ja saa kaiken eloon. Yksinkertainen kauneus pukee Pohjolan ilmavan trumpetin ja Prättälän helmeilevän kevyen kosketuksen myötä bändiä erityisen hyvin.

Ilmiliekki sai yleisön jo innostumaan hihkumiseen asti, mutta encore meinattiin tämänkin bändin kanssa mössiä. Liekö kuulijakunta asetettu liian kauas UMOn lavasta, vai onko tämä yleisön coolius normaalia helsinkiläistä meininkiä? Ihmettelee ensimmäistä kertaa UMOssa musiikkia kuunnellut…

Silvennoinen & Veijonsuo duo
Ateneumin portaikko 1.9. klo 14

Trapetsitaiteilijaksi ohjelmalehtisessä nimetty, tällä kertaa kuitenkin pelkän köyden varassa liikkunut Sanna Silvennoinen oli yhdessä pasunisti Markku Veijonsuon kanssa valmistanut erilaisen kymmenminuuttisen. Oikeastaan kyse ei ollut duosta, sillä Veijonsuo ja Silvennoinen olivat valinneet toisenlaisen lähestymistavan: ei tavoiteltu yhteistä näkemystä, vaan sen sijaan puhuttiin eri aikaan ja eri asioista. Soitto loppui, mutta liike jatkui. Liike loppui mutta soitto jatkui. Lopulta tämä ohipuhumisen metodi toimi ihan yhtä hyvin kuin jos taiteilijat olisivat hakeneet yhteisymmärrystä ja harmoniaa. Nyt dialogin koostaminen synteesiin asti kävi kuulijan ja katsojan pään sisällä.

Seminaari: Is jazz dead?
Partanen, Shoemaker, Martinelli, Appelbaum, Nicholson

Ateneum 1.9. klo 15.30

Köysipasuunaduetto oli virkistävä johdanto iltapäivän paneelikeskustelulle, joka ei sitten enää ollutkaan niin virkeä. Stuart Nicholsonin kirjan otsikkoon kustantaja oli myyntiä edistämään kehitellyt jälleen uuden vitsin jazzin mahdollisesta kuolemasta, ja olisihan se pitänyt arvata että tuo onneton heitto vei keskustelua syrjään Nicholsonin varsinaisista teemoista: amerikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin, musiikin ja luovuuden suhteista tässä ajassa.

Markus Partasen johdolla keskustelu kulki aika lailla samoja uria myöten kuin kolme vuotta sitten Tampere Jazz Happeningin Tecmo-seminaarissa. Hyvin valittujen panelistien näkemyksiä oli nytkin ihan mukava kuulla, vaikka ne kulkivatkin ennalta arvattavia latuja pitkin. Ainoastaan Bill Shoemaker tuntui olevan väärässä seurassa: kun muut keskittyivät aivan oikein isoihin linjoihin, Shoemaker ei päässyt millään asian ytimeen vaan tarttui kirjasta naurettavan pieniin yksityiskohtiin (esimerkiksi siitä miksi David Murray oikein työskenteleekään Euroopassa), ja omien mielipiteidensä esittämisen sijasta pakeni vastuuta: tärkeämpää tuntui olevan mitä mieltä afroamerikkalaiset ovat Nicholsonin amerikkalaisen jazzin kriisiä koskevista teeseistä.

Stuart Nicholsonin mukaan, jos oikein ymmärsin (ei, kirjaa en ole lukenut), jazzin kehityksen painopiste siirtynyt Eurooppaan. Täällä taidelajin kehitys on johtanut yhä selvemmin siihen, että muusikot ovat vapautuneet jazzin kantamaan perinteestä: enää ei ole tarvetta matkia amerikkalaisia esikuvia.

Nicholson kertoo myös haastatelleensa monia merkittäviä amerikkalaisia muusikoita, jotka tuntuvat olevan laajalti yhtä mieltä: Amerikan jazzissa ei tapahdu “mitään”. Nicholsonin mukaan tämä ei tietenkään voi olla koko totuus, mutta kertoo todellisista valtavirran ongelmista.

Tätä problematiikkaa kuvastaa hyvin sekin, että monet amerikkalaisella jazzilla aikanaan aloittaneet eurooppalaiset festivaalit ovat vuosi vuodelta vähentäneet sen osuutta, osa jopa luopunut siitä kokonaan. Ainakin osaksi syynä lienee yksinkertaisesti se, ettei Yhdysvalloista koeta löytyvän tarpeeksi mielenkiintoista uutta musiikkia.

Stuart Nicholson on huolissaan myös amerikkalaisten muusikoiden elinkeinosta. Monet muusikot ovat riippuvaisia Euroopasta saaduista tuloista. Kotimantereella ei siis ole ollut tarpeeksi kysyntää tähänkään asti ja nyt kysyntä on vähentynyt radikaalisti myös Euroopassa.

Panelisteista selkeäsanainen Francesco Martinelli oli “my man”. Jazzin kuolemaan ja musiikinlajin määrittelyyn hetkeksi juuttuneen keskustelun Martinelli järkeisti näin: yhden jazzin määritelmän sijasta meillä on useita musiikkeja, jotka ovat yhden sateenvarjon alla. Määritelmien ja lokeroiden sijasta on tärkeää muistaa yksilöllisyys ja luovuus: Euroopan sisällä voidaan toki puhua esim. pohjoismaisesta jazzista, kunhan muistetaan että kuka tahansa yksittäinen muusikko voi tehdä mitä tahansa, ihan riippumatta siitä mistä on kotoisin.

Niinhän se on: leimat ja tyylimääreet ovat vain apuvälineitä silloin kun suunnistetaan musiikin ulapoilla. Niillä ei ole syytä tehdä väkivaltaa luoville ihmiselle.

Stuart Nicholson: is jazz dead? (Or has it moved to a new address)
(Routledge 0-415-97583-2)

Tuomari Nurmio & UMO Jazz Orchestra
Savoy-teatteri 1.9.2006 klo 19

Sen nyt on jo oppinut, ettei isoihin spesiaaliprojekteihin kannata ladata yhtä isoja odotuksia. Ei edes, eikä etenkään silloin, kun kyseessä on joku Nurmion tapainen taiteilija, jonka työtä on tullut ihailtua ja ihmeteltyä 70-luvun lopulta saakka.

Nurmio on hakenut viime vuosina musiikkiinsa monenlaista uutta valotusta. Sen verran huonosti nämä projektit ovat maakunnissa liikkuneet, että yhteistyö Alamaailman Vasarat -yhtyeen kanssa jäi konsertissa kokematta, puhumattakaan tuoreemmasta tango-Nurmiosta. Nämä erikoisuudet ovat molemmat kehuja keränneet. Tuorein keikkakokemukseni on ollut Nurmion askeettinen ja tyly, ja silti erittäin toimiva Korkein Oikeus -juttu, josta näin Tommi Vikstenin baritonikitaralla maustetun version. Siitäkin on siis jo vuosia monta.

UMOn kanssa Nurmio oli oma itsensä, ja silti hänen taiteensa ydin hukkui. UMO hoiti tehtävänsä irtonaisesti, joten syyksi tuntui jäävän sovittaja Timo Hietalan yliyrittäminen.

Jazzia Nurmion biiseistä ei noin pääsääntöisesti väännetty. Etukäteen ajateltuna siinä ei nyt hirveästi olisi ollut järkeä. Parempi hakea jotain uutta väritystä kuin yksinkertaisesti “umottaa” Nurmiota.

Niin hassusti vain kävi, että lopulta ne kappaleet, joissa UMO oli eniten oma itsensä, eniten modernisti jazzahtava, olivat sittenkin kaikkein toimivimpia myös musiikillisesti. Punaisen planeetan ja Ramonan tapainen helpolla tehty oli luontevinta, vaikeasti ajateltu jäi “progressiivisuudessaan” useimmiten musiikillisesti epäkeskoksi, möykkyisäksi mekastamiseksi.

Yritystä oli hirveästi (säkkipilliä, thereminiä, kurkkulaulua, megafonia, pelastus- armeijatorveilua muiden muassa), ja kaikkiaan tavaraa useinkin liikaa silloin kun koko mahtava koneisto kolmine rumpaleineen viritettiin täyteen menoon. Hietalan työpanos uusien näkökulmien hakemisessa on ollut melkoinen, mutta sattuvia osumia mahtui joukkoon turhan vähän. Toisessa laidassa jäi uupumaan se todellinen, vakuuttava teatterillinen “hulluus”, jota ilmeisesti haettiin, toisessa laidassa UMOn taitojen hyödyntäminen jäi sekin puolitiehen. Taiteelliseen napakymppiin pääseminen olisi vaatinut pitemmän työskentelyajan, ja kovan ylikriitikon Hietalan ja Nurmion tekemisiä vahtimaan. Ehkäpä sovittajatyön jakaminenkin olisi auttanut asiaa, kun Hietala ei nytkään hakenut mitään yhtenäistä linjakkuutta kokonaisuuteen.

Illan selkein epäkohta oli lauluosuuksien jääminen pahasti alakynteen. Nämä ovat kuitenkin suomenkielisiä LAULUJA, ja pieniliikkeiset, vähätapahtumaiset melodiat ja yksinkertaiset biisirungot korostavat sitä miten tärkeää olisi sanoman välittyminen. Tutuista kappaleista muisti miten sanojen olisi tullut mennä, mutta vieraammat biisit jäivät isolta osalta arvoituksiksi. Onneksi ihan koko konsertin pituudelta tämä ongelma ei Nurmion itsensä laulua vaivannut. Pahemmassa pulassa oli mukaan ympätty kolmen laulajan kööri, jonka tekemiset jäivät nyt enimmiltä osin arvoituksiksi UMOn prässissä. Aija Puurtisen, Tuukka Haapaniemen ja Jouni Kanniston lauluosuuksiin Hietala oli satsannut suuren osan konsertin runsaista etnoväristyksistä, joten miksaaja Maukka Siirala jäi kyllä yleisölle selityksen velkaa heidän pimennossa pitämisestään.

Äänentoistosta puuttui muutenkin koko illan läsnäolon tuntu: kahdeksannelle penkkiriville musiikki ei soinut tässä ja nyt, vaan jossain muualla, joillekin muille tarkoitettuna.

Nurmio ei varmastikaan ole itse koskaan kokenut olevansa karismaattinen esiintyjä, jengin johtaja. Nyt kun lavastuksen ja lavaoleilun osalta lähestyttiin teatteria, olisi voinut mennä jopa niin pitkälle, että olisi ulkoistanut koko Nurmion. Kun mennään näin reippaasti shown puolelle, jokuhan olisi voinut näytellä Nurmiota paremmin kuin Nurmio itse.

Scorch Trio
Delirium
Alamaailman Vasarat

Umo Jazz Club 1.9.2006 klo 21

UMO Jazz Clubin toinen ilta oli liki yhtä kovatasoinen kuin ensimmäinenkin, ja kun yleisöä oli tupa täynnä, fiiliskin tuntui hieman nousevan viileähköstä avauksesta. Tosin mielenkiintoisen lisän jazzklubien mökä-tematiikkaan toi loistavan Delirium-yhtyeen konsertti, jonka aikana baaripuolen melu oli kovimmillaan koko festivaalin aikana. Ja ketäs ne keskustelijat olivatkaan: enin osa näytti olevan suomalaisia jazzmuusikoita. Puolusta siinä sitten muusikoiden oikeutta häiriöttömään taiteentekoon!

UMO Jazz Clubin tila on sen verran pitkulainen, että baarin puolella saattaisi luulla etteivät äänet kanna kuuntelutilaan. Se olettamus on kuitenkin väärä, ja asialle pitäisi UMOssakin yrittää tehdä jotakin.

Raoul Björkenheimin johtama Scorch Trio soitti kuulemistani parhaan keikkansa. Komppikaksikon pidäkkeetön punkjazzjyrä oli kohdillaan, ja Björkenheim hyvin intoutunut etenkin kitaran varressa. Tai intoutunut mies oli myös sähköiseen viola da gambaansa, mutta sen osuus maistui vielä efektitehtailulta täysverisen musisoinnin sijasta.

Kitaraan Raoul oli ottanut hieman perinteisemmän asenteen kuin esimerkiksi rasittavaksi jyystöksi uraantuneella Tampere Jazz Happeningin keikalla vuonna 2003. Nyt löytyi sävyjä ja vaihtelua voimasoinnuista helyarpeggioihin. Kokeellisuus ja lähestyttävyys löysivät toimivan balanssin, kuultiin Björkenheimia parhaimmillaan.

Jos Raoulia bisnes kiinnostaisi, hänellä olisi mahdollisuus tehdä rahaisa ura pelkästään vain esittämällä “mihin Hendrix olisi päässyt, jos olisi saanut elää ja kehittyä taiteilijana”. Helppo raha tai helppo musiikki tulee tuskin koskaan Björkenheimia kiinnostamaan, mutta kiitos silti niistä muutamista voimasoinnuista, räjähtävistä riffeistä ja vinkuvenytyksistä: voima on Raoulin kanssa silloin kun hän sen tarpeelliseksi kokee.

Suomalais-tanskalainen Delirium on aina ollut loistava bändi, mutta ihmeesti se tuntuu vain parantavan ajan myötä. Ensinnäkin tämä soittajien yhdistelmä on syntynyt onnellisten tähtien alla: erinomaiset puhallinsolistit, trumpetisti Kasper Tranberg ja saksofonisti Mikko Innanen, tajuttoman sävykkäästi soittava rumpali Stefan Pasborg sekä kokonaisuuden maanläheisellä soitollaan helppotajuiseksi ja lähestyttäväksi juurimusiikiksi ankkuroiva basisti Jonas Westergaard.

Toiseksi yhtyeen kappaleet ovat suoraviivaisessa melodisuudessaan ja vapauksia antavissa rakenteissaan täydellisiä. Nappiin osuvat vaihtelut solististen ja yhteisten osuuksien välillä. Erityyppiset, toisiaan täydentävät puhaltajat pystyvät värikkääseen ja alati muuntuvaan, vaihtelevan rikkaaseen työstöön. Kaiken lävistää ja aateloi Deliriumin tavoittama omalaatuinen keveyden, ilkikurisuuden ja kauneuden yhdistelmä.

Deliriumin arvo bändinä tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. Ei järin suomalaista, mutta vientikamaa jos mikä!

Jos edelleen tuijotan sitkeästi tähän vientinäkökulmaan, Alamaailman Vasarat -yhtye ei ole niinkään jazzviennin aluetta. Ennemmin se liittyisi suomalaisen positiivisen hulluuden vientiin maailmalle. Hulluushan on Suomessa ehtymätön luonnonvara, ja se on tuottanut säveltaiteessakin monia kauniita tuloksia. AV voisi mennä eurooppalaisia terapoimaan siinä missä Mieskuoro Huutajat tai Eläkeläiset.

Vasaroiden perusvoima syntyy rujosti klenkkaavista, hieman yksitotisista balkana-kompeista ja kahden sellon voimariffittelyistä harmoonihöystöin. Siinä päällä touhuavat maailman pelottavin pasunisti Erno Haukkala ja multipuhaltaja Jarno Sarkula. Alamaailman Vasarat on parhaimmillaan silloin kun se on kiperimmillään ja fyysisimmillään. Rauhallisemmissa tempoissa biisien rakenteellinen tylsyys paljastuu helpommin. AV-menossa on itua ja voimaa, mutta ei vaihtelua tai värejä: kun biisin teema on esitelty, kaikki mitä sen jälkeen seuraa on täysin ennalta arvattavissa.

Hyvä pohja bändillä olisi olemassa, ja ainakin puhaltajilla staili hallussa. Nyt vain biiseihin lisää kertoimia, osia, helppoa vaikeutta. Ja puhaltajiin yksi virtuoosi päälle, sellainen joka ymmärtää huipentamisen ja ekstaasin päälle (festivaaleilla tätä lajia edustivat Mikko Innanen ja Timo Lassy), niin siinäpä kelpaisi etnoelvistellä ja tyrmätä yleisöjä. Asenne on kohdallaan, sisältö ei vielä Haukkalan ja Sarkulan suurten lavapersoonien tasolla.

Kimmo Pohjonen & Eric Echampard
The Five Corners Quintet

Savoy-teatteri 2.9.2006 klo 19

Kimmo Pohjonen on spektaakkeli. Kimmo Pohjonen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuisi. On yllättävää, miten samalla metodilla Pohjonen tekee nämä: Kluster Samuli Kosmisen kanssa, KTU yhdessä Kosmisen ja kahden King Crimson -miehen kanssa ja nyt tämä toinen duo ranskalaisen rumpalin Eric Echampardin kanssa.

No pientä variaatiota voisi kaivella esiin, mutta mitään merkittävää eroa eri Pohjosissa ei ole. Edelleen harmonikka on enemmän suuri efektilaite, häly- ja melumasiina kuin melodisharmoninen instrumentti. Edelleen useimmat teokset lähtevät hitaasti käyntiin ja kehitellään lopulta Pohjosen örinälaulun kiihottamina raivoisiin atonaalisiin desibelijyräyksiin asti. Parhaimmillaan tässä on murhaavaa tehokkuutta, mutta turhan usein tuntuu siltä että metodi jyrää musiikin yli, tekemisen tapa on tärkeämpi kuin mahdollinen musiikillinen sisältö.

Echampardin osuus tekee kuitenkin juuri tästä versiosta inhimillisimmän näistä eri Pohjosista. Rumpusetin näin luova käyttö riittäisi sekin hyvin, mutta lisäarvoa haettiin onnistuneesti rumpujen efektoinnista, etenkin kaiutuksista. Miksaaja teki Echampardin kanssa ahkerasti töitä, ja rumpalin ulosanti ylsi hennoista dub-tyylisistä kaikumaalailuista väkivahvaan energiajyskeeseen.

Pohjonen jakaa mielipiteitä. Minulla jako on sisäinen: hetkittäin hulvaton hulluus tuntuu vapauttavalta, välillä aistit taas ihan selvästi yrittävät kertoa ettei tällä keisarilla sittenkään ole vaatteita.

Harvoin, jos koskaan, pääsee ihan normaali perusjazz näin komeasti esille. Ylöspano oli juhlava kun FCQ marssi ykköspuvuissaan Savoyn upeisiin valoihin.

Five Corners Quintetia en ole pystynyt levyltä haukottelematta kuuntelemaan, mutta keikalla tilanne on ihan eri. Sinänsä tämä traditionalistinen teema-lähes kaikki sooloilevat-paluu teemaan on tylsä tapa tehdä musiikkia. FCQ soitti kuitenkin itsensä ulos kaavojen karikoista silkalla loistavalla muusikkoudella ja kaiken aikaa lisääntyneellä energialla.

Bändissä ei ole heikkoa lenkkiä, mutta ilman Teppo Mäkysen rumpuja ja Timo Lassyn tenoria oltaisiin pulassa. Mäkyselle saattaisi hätätapauksessa vielä kuvitella muutaman tuuraajankin, mutta Lassyn tapaista sielukasta ja väkivahvaa tenoristia ei maassa ole toista.

Lisäksi trumpetisti Jukka Eskola on koko ajan ja kovaa vauhtia menossa kohti yhä vahvempaa ilmaisua. Jos Eskola on alkujaan ollut vähän turhan sisäsiisti, nyt tästä edelleen hyvin hillitysti esiintyvästä muusikosta alkaa löytyä jo kummasti paloa ja poltetta.

Kuinka tarpeellista on tehdä 40-50 vuotta sitten menneen jazzin kultakauden näköisjazzia? Minä tulisin toimeen ilmankin, mutta lähtökohdista riippumatta nautin suuresti siitä muusikkoudesta, joka kanavoitui tällä keikalla kompin äärimmäisenä svenginä, Eskolan rentoutena ja Lassyn orgastisina huipennuksina.

Kuinka tarpeellista on viedä tällaista musiikkia konserttisaliin? Savoy-teatterin yleisön reaktioista päätellen hyvinkin tarpeellista. Ja sitä paitsi viimeaikaiset kokemukset niin Jyväskylästä kuin Helsingistäkin osoittavat että jazzin kuuntelu baareissa on pikku hiljaa käymässä mahdottomaksi. Tosin juuri tämä yhtye klubeissa selviäisi, jos mikä.

Samuli Mikkonen & 3 Henkeä
Eero Koivistoinen Music Society

UMO Jazz Club 2.9. klo 22

Samuli Mikkosen “tehtävänä” festivaalilla oli kohdistaa valokeila taidemusiikin ja jazzin liittymäkohtaan. Sen Mikkosen kvartetti teki komealla tavalla, vaikka UMOn hälyisät olosuhteet eivät kuuntelijoita suosineetkaan. Taidejazzin kuuntelu ja alkoholitarjoilu sopii yhteen vain yhdessä tapauksessa sadasta. Tämä ei ollut se tapaus.

Edeltävän Savoy-konsertin energisten kaahailujen jälkeen Mikkosen yhtye oli kuitenkin puhdistava kokemus. UMO Jazz Festiin mahtui monta muutakin hienoa modernia yhtyettä: Ilmiliekki Quartet, Delirium, Nordic Kollektiv. Samuli Mikkosen kvartetti nousi kuitenkin joukosta esiin vähän ei-jazzillisena pidetyn tekijän kautta: siinä tuli komeasti, suorastaan voimallisena esiin Mikkosen sävellyksellinen ote, yhtenäinen musiikillinen ja taiteellinen linja, joka tekee bändistä paljon merkittävämmän kuin mihin samat soittajat koskaan yltäisivät sekalaisemman ohjelmiston kanssa.

Säveltäjä voi siis olla kuningas myös jazzissa, joka yleensä nähdään improvisoijien areenana. Tosin Mikkosen musiikkia voi siis lähestyä yhtä hyvin taidemusiikin kuin jazzin kautta. Rajoja ei ole, jos ei turhaan juutu “jazzmaiseen” instrumentaatioon.

Mikkosen kevyesti kimmeltävä, helposti alakuloiseen karaktääriin taipuva piano löysi sielunveljen Ulf Krokforsin syvällisen sävykkäästä bassottelusta. Yhtä lailla kevyt on omaperäisen kilkutinarsenaalin koonneen lyömäsoittaja Mika Kallion tatsi. Kokonaisuuden kruunaa Sonny Heinilän herkkä himerrys monilla puhaltimilla, joista tällä kertaa säväytti etenkin harvinaisen bassohuilun kohtalokkaan syvä soundi.

Paljon Mikkosta luontevammin lauantai-illan klubi-humuun asettui illan toinen yhtye, Eero Koivistoisen Music Society. Koivistoinen onnistuu huippumiehistönsä kera päivittämään fuusiojazzinsa hyvinkin toimivaksi ja ajankohtaiseksi musiikiksi, nyt etenkin armottoman hyvin toimineen komppikaksikon Timo Hirvonen-Sami Kuoppamäki ansiosta.

Eeron omat soolot olivat UMOn illassa vähän turhan tasalaatuisia (välillä -paksujakin). Kosketinsoittajat Seppo Kantonen (rhodes) ja Giorgios Kontrafouris (urut ym.) kirittivät toisiaan jo kohtuullisen kuumaan soitantaan, mutta parhaiten kivikovalle kompille pärjäsi kitaristi Teemu Viinikainen muutamassa näytönpaikassaan.

Music Societyn tsemppipalkinto meni kuitenkin tällä kertaa Sami Kuoppamäelle. Yhteensä Echampardin, Mäkysen ja Kuoppamäen vedot tekivät lauantaista kaiken muun ohella korkeaoktaanisen rumpujensoiton juhlaa.

Koivistoisen uusin orkesteri on joistakin keikan löysäilyjaksoista huolimatta tämän päivän tasalaatuisinta kotimaista fuusiojazzia. Olli Ahvenlahden The Poet, jossa Koivistoinen ja Hirvonen myös vaikuttavat, on kyllä päässyt parhaimmillaan vielä korkeampiin kierroksiin. Toivottavasti kisa tästä vielä kiihtyy.

Music Society on ilman muuta sellainen projekti, jota kannattaisi kehittää ajan kanssa. Levyllä vaivaannuttaneet laulajat oli jo onneksi jätetty tältä keikalta tyystin pois. Räppärille toivoisin käyvän samalla tavalla, sillä kovin päälleliimatun ja irrallisen oloista Redraman höpötys tässä yhteydessä oli.

UMO Jazz Fest 2006 ansaitsee kokonaisuutena kiitettävän arvosanan, ja tapahtuman voikin huoletta laskea suomalaisten jazzfestivaalien kärkikuusikkoon. Näin uskallan väittää vaikka yksi etukäteen vankimmista konserteista jäi kokematta. Iro Haarlan kvintetin konsertissa Temppeliaukion kirkossa olisi ollut tarjolla suomalais-norjalaista modernismia Haarlan, Ulf Krokforsin, Mattias Eickin, Trygve Seimin ja Jon Christensenin voimin. Aikataulutuksessa (sunnuntaina klo 20!) ei ulko-helsinkiläisiä, maanantaiaamuna töihin kiirehtiviä otettu kuitenkaan tällä kertaa lukuun. Onneksi lokakuun Musica Futurassa on tarjolla kaksikin mahdollisuutta nauttia Haarlan täysin omaleimaisesta musiikista, kun ohjelmassa on sekä Haarlan soolopianokonsertti että Jazz-Emmalla palkitun Loco Motifen keikka.

Tuomari Nurmio & UMO.
Raoul Björkenheim.
Jukka Eskola.
Samuli Mikkonen.
Eero Koivistoinen
Kimmo Pohjonen.
Esa Pietilä, Mattias Eick.
Sonny Heinilä, Ulf Krokfors.
Timo Hirvonen, Teemu Viinikainen.
Tuomo Prättälä.
Olavi Louhivuori.