Tampere Jazz Happening elää paraikaa kultakautta. Toki joskus on mukana ollut suurempia yksittäisiä tähtinimiä kuin tänä vuonna, legendoja suorastaan, mutta laadukas kokonaisuus lienee sittenkin tärkeintä festivaalin kannalta. Vuonna 2009 kuultiin paljon hienoa musiikkia. Joukossa oli Dave Douglasin ja Trilok Gurtun kaltaisia takuuvarmoja nimiä, mutta myös makoisia yllätyksiä. Festivaali onkin harvinaisuus Suomessa, tapahtuma jolta nimenomaan odotetaan näitä tuntemattomia löytöjä.
Festivaalin rakenne on löytänyt oman uomansa, sillä sektorilla ei seikkailla kuten musiikissa. Tullikamarin iso sali, Pakkahuone, luo hyvät puitteet keskittyneelle kuuntelulle. Telakalla on intensiivinen tunnelma kotimaisen uuden musiikin parissa. Sen ainut huono puoli on ahtaus, kaikki halukkaat eivät sinne mahdu ja monella sisällä olevistakin on tukalaa.
Klubi tarjoaa puolestaan yön jaksajille kevyempää irtiottoa. En kokenut sen tarjontaa tänä vuonna kiinnostavaksi, mutta sitä kiinnostavaa on kyllä muissa konserteissa yllin kyllin. Tehtävänsä Klubi täyttää: tarjolla on menomusiikkia ynnä seurustelua, ja ainakin nuoriso näytti jälleen viihtyvän hyvin sekä perjantaina että lauantaina.
Päälavalta taas ei heikkoa konserttia tänä vuonna löytynyt. Festivaalin kohokohtia olivat perjantain Roberto Fonseca ja Taksim Trio, lauantain M Trio ja Dave Douglas, sunnuntain Uffe Krokfors’ Orkester ja Trilok Gurtu.
Kuten listasta näkyy, etnot toimivat edelleen Tampereella, perinteistä muistuttaminen sopii uuden musiikin festivaalille hyvin. Sitä paitsi Fonseca toi latinalaispohjaiseen musiikkiin aivan uutta luovuutta ja säihkettä. Taksim Trio piti tiukemmin kiinni omista perinteistään, mutta sovitukset vaativat joka tapauksessa huikeata virtuoositeettia ja tarkkaa yhteispeliä. Trilok Gurtu oli yksilönä loistokas kaikessa rytminkäsittelyssään, niin lyömäsoittajana kuin laulajanakin, mutta hänen world beat -yhtyeensä oli kuin sisäänajovaiheessa, eikä ihan sitä tasoa mihin Gurtun kanssa on totuttu.
Koko juhlan innostavin esitys oli sittenkin Dave Douglasin kvintetin konsertti. Välillä tuntuu että jazzin ytimen tuntumassa on kaikki jo tehty ja moneen kertaan kuultu. Douglas osoitti että sieltä musiikinlajin sisimmästä voi yhä löytää oman äänen ja tuoretta ilmaisua. Upeasti kulkeva svengijazz voi sittenkin olla samalla suurta taidetta.
Portico Quartet
Roberto Fonseca
Taksim Trio
Pakkahuone 30.10. klo 20
Happening on viime vuosina pitänyt kiitettävästi esillä brittiläistä jazzia. Maasta löytyy paljon mielenkiintoista, mistä voi vakuuttua esimerkiksi seuraamalla lontoolaisen Vortex-klubin keikkakalenteria. Portico Quartetilla on täysin omintakeinen ote, oma soundi joka perustuu etenkin Nick Mulveyn hangiin, soundiltaan lähinnä steel drumia muistuttavaan soittimeen.
Toisaalta hang on teknisesti kovin rajoittunut, joten se tuntuu myös jähmettävän yhtyeen ilmaisua. Koko komppiryhmän askeettinen toiminta olisi ollut perusteltua, jos saksofonisti Jack Wyllie olisi tuon pohjan päälle saanut jotakin eloa tai vaihtoehtoisesti vaikuttavia minimalistisia tehoja aikaan. Eipä saanut kumpaistakaan. Temaattinen ohuus häiritsi, eikä improvisointikaan vakuuttanut. Muutaman sävelen teemanpätkät eivät eläneet eivätkä tehonneet, jotakin kekseliäämpää tai karismaattisempaa olisi lavalla kaivattu. Porticon naivismi oli hetkittäin jopa kaunista, mutta lopulta kokonaisuus jäi varsin köyhäksi.
Kuubalainen Roberto Fonseca latasi pöytään hurjia pianosooloja, mutta tähtiluokkaan nousevan pianistin ohella myös kokonaisuus oli laadukas. Fonseca hämmästytti rytminkäsittelyllään, vaikeusasteita polyrytmiikassa oli tajuttomasti, silti soitto myös ja nimenomaan kulki. Hurjuuden vastapainoksi saatiin nauttia lempeästä, ajoittain hyvinkin romanttishenkisestä melodiikasta. Usein teemat olivat vahvasti laulullisia, joten eipä ihme että Fonseca puhkesikin välillä sanattomaan lauluun. Mitään scat-improvisaatioita vokaaliosuudet eivät olleet, vaan kaunista teemankuljetusta, esimerkiksi unisonossa saksofonin kanssa.
Fonsecaa auttoi kovasti bändin loistava rumpali Ramsés Rodriguez, jonka soolo oli yksi kisojen hillittömimmistä yksilösuorituksista. Hänenkin kohdallaan oli kyse monien rytmien yhtäaikaisuudesta, vastakkainasettelusta ja vuorottelusta, kun soolossa kaikki liike suhteutui Fonsecan ylläpitämään piano-ostinatoon. Kaikkiaankin Fonsecalla on hurja bändi, joka Tampereella kykeni luomaan latinalaiselta pohjalta aivan oman maailmansa.
Vaikka myös turkkilaisen Taksim Trion soitto oli välillä melkoista virtuoositykitystä, soittimien akustisuus takasi niissäkin jaksoissa peruskeveän soundin. Trion konsertista tulikin keidas festivaalin keskelle. Yhtyeen perinnemusiikin pohjalta ponnistavissa sovituksissa oli valtavasti mielikuvitusta ja haastavuutta. Turkkilaisittain soitetun klarinetin valittava soundi tenhosi. Kolmen virtuoosin joukossa se ylimmäinen virtuoosi oli kuitenkin baglama-luuttusoitinta armotta kurittanut Ismail Tuncbilek.
Angles People
Places & Things
Mikko Innanen & Innkvisitio
Pakkahuone 31.10. klo 14
Lauantain iltapäiväkonsertin aloittanut ruotsalainen Angles oli varsinainen ostinato-bändi. Siinäpä oli yhtyeen kantava metodi: yleensä basso toisti koko kappaleen ajan samaa peruskuviota, mutta usein tämä ostinaton paukuttaminen siirtyi myös muille soittimille: yksi puhaltajista sooloili, muut toistivat alla yhtä riffiä.
Saksofonisti Martin Küchenin levottoman tassuttelun ja karjahtelun myötä Angles lähentelikin shamanismia. Kun vielä basso oli jykevä ja muita käskevä, soitto lähestyi jo mingusmaista rehevyyttä ja draivia silloin kun kolmen puhaltajan kudos oli kiihkeimmillään. Lopulta turhan tiivis yhteen metodiin pidättäytyminen alkoi kuitenkin syödä tehoja. Yhtye oli siis paradoksaalisesti sekä hurja että tylsä.
Chicagon 50-luvun jazzareille kunniaa tekevä projekti oli viehättävä välipala. Bändin virtaukselle oli helppo antautua. Tekstuuri oli enimmäkseen rauhallista, mutta myös levotonta taiteellista särmää annosteltiin sekaan. Hempeä blues oli helmi, ja vaikutuksen teki myös hieno balladi, jonka tenho perustui pehmeäsointisten saksofonien rauhaisaan keskusteluun. Fonistit Tim Haldeman ja Greg Ward soittivat ylipäätään vailla kaikkea aggressiota. Heidän soolo-osuutensa olivat ehkä turhan tasaista pupellusta, yhdessä eloa oli enemmän. Yhtyeenjohtaja Mike Reediltä olisin vain toivonut hieman dynaamisempaa otetta. Sykkeen ylläpitäminen pitkiä aikoja tasaisella symbaalikompilla ei kuulu suosikkiratkaisuihini.
Chicagolaisten kiehtovan rauhallisuuden jälkeen saatiin kylliksi rymyä ja dissonanssia. Mikko Innasen tuima Innkvisitio rypisti ehkä festivaalin rajuimman setin. Kuultiin pari kappaletta bändin ykköslevyltä, muuten aivan uutta musiikkia, niin uutta, että teoksista moni oli vielä ilman nimeä. Sen verran kuulutuksista selvisi, että omistuksia tuoreeseen musiikkiin saivat Billy Strayhorn, Thelonious Monk ja ennen kaikkea Yusef Lateef.
Innkvisition debyyttilevyllä vielä soittanut Timo Lassy on jättänyt omalla urallaan kokeilut sivummalle, nyt hänen tilallaan oli kaksi soittajaa, mikä tietysti antaa säveltäjä Innaselle enemmän mahdollisuuksia. Samalla kokoonpano on kansainvälistynyt kun puhallinvoimaa tuovat saksalainen Daniel Erdmann ja ruotsalainen Fredrik Ljungkvist.
Innkvisition paikka päälavalla oli ansaittu, sen verran kova haku ryhmällä on päällä. Valmista ei vielä ole, sillä uuden Innkvisitio-ilmeen symboliksi nousseen pitkän, sarjamaisen kokonaisuuden aggressiivinen katkomusiikki jäi hajanaiseksi höperehtimiseksi. Välillä Seppo Kantonen ja rumpali Joonas Riippa jäivät kahdestaan runnomaan, mutta Kantonen ei nyt saanut sähkövempaimistaan irti yhtä vaikuttavia tehoja kuin Hammondista edellisenä iltana Telakalla, jossa kaksikko esiintyi yhtyenimellä Kahden miehen Galaxy. Kolmen saksofonistin huikea potentiaali tuhraantui koukeroiseen nyhräykseen. Delirium on edelleen suosikkini Innasen yhtyeistä, mutta sen verran arvaamaton Innkvisitio on, että sitä on syytä pitää tarkasti silmällä. Innasen tapauksessa lähes kaikki on mahdollista.
Jon Hassell & Maarifa Street
Trio M
Dave Douglas Quintet
Pakkahuone 31.10.2009 klo 20
Lauantain iltakonsertti oli kova juttu, sillä samasta paketista löytyivät amerikkalaiset trumpetistit Jon Hassell ja Dave Douglas. Kun nimimiesten välissä soittanut Trio M oli upean vankkaa modernismia, kokonaisuudesta tuli muistettavan komea.
Jon Hassellin ambient-keikan aikana lavalla oli neljä kivipatsasta, joista etenkin Eivind Aarset tuntui välillä tyystin toimettomalta. Pienen purskauksen kitaraa hän heitti yhteen väliin, toiseen väliin toistakymmentä minuuttia sähköbassolla tasan neljän sävelen kulkua. Pitkät ajat Aarset istuskeli hissukseen läppäriä välillä hieman hiplaten.
Hassellin musiikin aikakäsitys olikin lievästi sanottuna omansa, vertaa yhtyeen tempoa ja tapahtumista sitten mihin tahansa Tampereella koettuun. Hidasta elämää, hidasta musiikkia. Maestro itse huokaili silloin tällöin trumpetin lävitse. Viulisti Kheir-Eddine M’Kachichen arabialainen fraaseraus oli upeata, mutta hänen osuutensa jäi kokonaisuudessa lähinnä efektin rooliin. Sen sijaan elektroniikan ihmemies, samplerista sekä etukäteen tallennettuja soundeja pudotellut, että muiden muusikoiden tekemisistä poimittuja ääniä muokannut Jan Bang tuntui ajoittain vastaavan puolta koko bändistä.
Ensimmäinen pysähtyneiden tunnelmien maalailu kesti kolmisen varttia. Toinen kappale oli siihen verrattuna lyhyt pätkä, eikä ehtinyt lähteä kunnolla edes itämään, saati kasvamaan. Ambient-konsertin pitäisi näköjään kestää tuntikaupalla enemmän, jotta kaaret ehtisivät kypsyä valmiiksi asti.
Jos Hassellin kohdalla pihvin olemassaolo saattoi kaikkia ambienttiin perehtymättömiä tai innostumattomia epäilyttää, Myra Melfordin ja kumppaneiden Trio M oli taatusti täynnään substanssia. Hurja intensiteetti säilyi koko ajan, vaikka rajat olivat levällään. Mentiin Cecil Taylormaisista klustereista ja rujosta atonaalisuudesta älyllisen kevyen lennon kautta kauniiseen lyyriseen soittoon. Ja blues Melfordin tapaan soi energisenä, sielukkaana ja leikillisen luovana. Mikään tästä kirjosta ei maistunut temppuilulta, kaikella oli perustellusti paikkansa.
Melford määräsi musiikin värit, mutta hienoa tukea hän sai basisti Mark Dresseriltä, jonka tavattoman hioutunut soitto sai huipennuksensa soolo-osuudessa, etenkin sen arco-herkutteluissa. Herkullinen vastakohta Dresserille oli kulmikkaasti rytmittänyt rumpali Matt Wilson.
Kun tultiin päälavan illan viimeiseen orkesteriin, vahvistui vielä selkeämmin että jazz päihitti Tampereella ambientin, konevetoinen tunnelmamaalailu hävisi oikealle soittamiselle. Dave Douglasin hienot sävellykset ja vaihtelevat sovitukset päästivät todellisen supermiehistön irti. Trumpetistin lisäksi lavalla loisti nuori tähdenlento, saksofonisti Donnie McCaslin, säkenöi pianisti Uri Caine, hehkui basisti Matt Penman ja räiskähteli rumpali Clarence Penn.
Draaman ja dynamiikan taju oli koko yhtyeellä aivan loistava. Keikka oli muusikkouden juhlaa, niin hienosti kaikkien yksilöiden taidot tulivat esiin, ja samalla yhteisöllisyyden juhlaa, sillä porukassa nämä loistavat instrumentalistit nousivat vielä summaansa korkeammalle. Siitä iso ansio täytyy myöntää erikseen Douglasille, hyvin on porukkansa valmentanut.
Uffe Krokfors’ Orkester
Björkenheim & Parker & Drake
Trilok Gurtu Band
Pakkahuone 1.11.2009 klo 14
Tampere Jazz Happening on tottunut luottamaan porvoolaiseen jazztaiteilijapariskuntaan Iro Haarla-Uffe Krokfors. Päälavallakin muusikot ovat olleet useampana vuonna, eikä sinne helppo ole kotimaisen muusikon yltää. Tällä kertaa Krokforsin johtama yhtye soitti energisen ja sähköisen setin, joka muistutti mieleen parivaljakon juuret Edward Vesalan Sound & Fury -yhtyeessä. Uffen kumeat bassosoundit, Jukka Orman pinkeänsärmäinen sähkökitara, Iiron vahva Hammond ja muut keyboardjutut päälle loivat yhdessä vankan perussoundin. Voimaa löytyi myös rytmiryhmästä kun Markku Ounaskarin kolausta oli tukemassa lyömäsoittaja Juuso Hannukainen. Orman kitaran ohella Jari Hongiston pasuuna oli keskeinen teema- ja soolosoitin.
Meno oli hurjimmillaan kun Iro Haarlan sävelin kamppailtiin luonnon puolesta, pasuunan ja kitaran yhtäaikaiset sooloilut toivat jo reippaasti freetä kehiin. Kaunis lopetuskappale puolestaan oli itse asiassa vain kehys Krokforsin tunteikkaalle soololle. Bändin veto olikin siksi raju ja energinen, että oli turvallista edes lopettaa harmonian löytymiseen.
Kitaristi Raoul Björkenheim on saanut taakseen todellisen unelmakompin, kaksi kaikki mahdolliset jazz- ja improvisaatiotyylit hallitsevaa muusikkoa. Raoulin tavoin myös basisti William Parker ja rumpali Hamid Drake kuuluvat Tampereella lähes vakiokalustoon. Superryhmän ensimmäinen veto oli pitkä, setinmittainen jatkumo, siis yksi teos tai kymmeniä pieniä kappaleita sarjana. Kun en ole kolmikon tekemää levyä verrokiksi kuullut, elättelin koko ajan sellaista käsitystä, että lavalla mentiin kokolailla täysvapaan improvisaation merkeissä, jossa kukin otti uusia suuntimia muiden antamista ärsykkeistä. Jos näin suurin piirtein oli, jäi touhusta sellainenkin olo, ettei Björkenheim kuunnellut niin isolla korvalla kuin muut muusikot…
Edellisiltana Telakan keikalla monipuolisuuttaan esitelleen Björkenheimin tekeminen oli nyt päälavalla turhan tasaista. Hän liikkui kyllä kiitettävän laajalla alueella tonaalisesti ja soundillisesti, kokeili todellakin kaikenmoista, mutta kaikesta energiasta huolimatta koin Raoulin soiton elottomaksi. Intensiteetti pysyi koko ajan samana: ei ylös eikä alas, ei lepoa, ei kliimakseja, vain tasaista tajunnanvirtaa.
Taustalla kompit vaihtuivat koko ajan, sillä Drake tuntui olevan kitaristia kiinnostuneempi dramaturgisesta muotoilusta. Myös Parker soitti hyvinkin erilaisilla tyyleillä, milloin kaiken tyhjän tilan hypernopealla pupelluksella täyttäen, milloin pitempiä linjoja hakien.
Tuon pitkän jatkumon jälkeen seurasi vielä yksi lyhyt ja ytimekäs kappale, jossa Parker soitti basson sijasta shawm-pillillä tasaisen tiheätä tuherrusta, hyvin pienellä alueella ja riipivällä soundilla. Karmeata oli, free ja halloween kohtasivat.
Trilok Gurtun juuret ovat intialaisessa klassisessa, bollywoodissa ja afrossa, ja fuusiojazz täydentää tyylipaletin. Lyömäsoitinsetissään Gurtu tunnustaa nämä vaikutteet, yhdistää idän ja lännen. Tablan lisäksi käytössä oli rumpusetti ja paljon muuta sälää. Myös konnakol- vokaaleilla eli intialaisella ”rytmilaululla” oli iso osuus kokonaisuudessa. Gurtu pisti yleisönkin töihin, laulamaan hymnimelodiaa ja taputtamaan rytmejä useampaan osaan jaettuna.
Uusimman ryhtyeensä Gurtu on jälleen koonnut eri puolilta palloa, muusikoiden taustalta löytyvät nyt Australia, Rèunion, Saksa ja Italia. Yhtye tuntui olevan vielä harjoitusvaiheessa, sen verran tiukasti esimerkiksi nuori basisti joutui maestron vinkkejä koko ajan seuraamaan.
Taidollisesti yhtye ei ollut johtajansa tasalla, joten Gurtun pitkästä, koko arsenaalin läpikäyneestä lyömäsoitinsoolosta tuli konsertin ehdoton kohokohta. Eipä haitannut laina-tablan rikkinäisyys (oman hukkasi lentoyhtiö), ja legendaarinen vettä sisältävän peltisangon akustisten ominaisuuksien tutkiskelu tuotti jälleen maagista äänimaailmaa. Gurtu-näytöksen jälkeen yhtyeen world beat kulki ihan kelvollisesti, ja yleisön kuumaksi innostaen. Sävellysten perustat olivat simppeleitä, mutta ne sovitukset ja kehittely olivat eläväisyydessään vallan muuta. Jokainen Gurtu-keikka on rytmisesti ainutlaatuista, huikeaa menoa.
