Neljäs Musica Futura oli kovatasoinen, mutta harmittavan vähäväkinen. Festivaali rakentaa vahvasti oman kaupungin jazzelämän varaan. Kirkkaimmassa valokeilassa ovat Porvoossa asuvat muusikot ja heidän lähipiirinsä. Keskeisiä muusikoita olivat tänä vuonna Uffe Krokfors ja Iro Haarla sekä Mikko Innanen ja Sonny Heinilä, mutta he eivät olleet suinkaan ainoita joilla oli juhlilla keikkaa useamman ryhmän riveissä.
Pienten piirien pyörimisestä voisi siis ilkeillä, mutta kun kuuntelee bändit ja toteaa korkean tason, ei moitteille jää mitään sijaa. Porvoon jazzyhteisö kykenee tuottamaan vahvan ja omaleimaisen festivaalin.
Festivaali luotaa etenkin taidemusiikin ja jazzin kohtauspisteitä. Kovinkaan suurta yleisöä se ei valitettavasti tänä vuonna onnistunut tavoittamaan. Toivottavasti futuralaiset eivät masennu, vaan jaksavat jatkaa linjallaan. Tinkimättömästi musiikin voimaan uskovia tapahtumia Suomessa ei ole yhtään liikaa. Markkinat nyt saa pystyyn joka kylään, mutta laadukas ja ehjä musiikkitapahtuma vaatii näkemystä. Sitä löytyy Porvoossa.
Uffe Krokfors & Iro Haarla Loco Motife
Aladin Abbas
Festival Orchestra: Cover show
Kulttuuritalo Grand 6.10.
Loco Motife oli TUM Recordsin julkaisemalla palkitulla levyllä (Penguin Beguine 2005) isompi ja moniulotteisempi kokoonpano. Kuuteen muusikkoon nyt tiivistetty ryhmä tarjosi konsertissa rautaisannoksen säveltäjiensä Haarla ja Krokfors omaleimaista sävelmaailmaa.
Tämä parivaljakko on onnistunut hienosti liittämään yhteen jazzin ja taiteen, improvisaation ja sävelletyn. Loco Motifen syvämietteisyys on teeskentelemätöntä, vailla pienintäkään tekotaiteellisuuden häivähdystä.
Taidejazziksi luokiteltava ryhmä aloittikuitenkin yllättävän verevällä ja rehevällä versiolla Penguin beguine -levyn nimikappaleesta. Sitä seurannut ”Kyl se siitä” oli vielä ärjympää, todellista energiafreetä, ja siten lähimpänä Edward Vesalan Sound & Furyä, ryhmää, jonka perillisenä Loco Motifea voi pitää.
Etenkin saksofonisti Tane Kannisto oli nyt hurjana. Ruumiinkieli, liike ja soitto olivat yhtä: hurjaa meininkiä, kokonaisvaltaista ilmaisua. Sitä vain on jotenkin erityisen mukava katsoa kun fonisti lähtee oikeasti lentoon, pidättelemättä ja mitään säästämättä. Toisella tavalla majesteettista oli Kanniston kaikuinen soitto Iro Haarlan nätissä Beside you -balladissa. Kannisto korvasi levyversiolla kuullun Johanna Iivanaisen lauluosuuden suvereenisti.
Freehäivähdyksistä huolimatta Loco Motife asettui nätisti uomiinsa. Parhaiten yhtyeen erityisyyttä korostivat nimensä mukainen Frosty night tai pianotrioversiona levytetty Mellansång, mietteliäs, mystinen hymni, jossa saksofonit olivat nyt pääosassa.
Loco Motifen nykyversion ainoana pikkuongelmana on epätasaisuus: kitaristi Marko Nurmelle ja rumpali Aniida Vesalalle on tarjolla vain huomaamattomat sivuroolit nelikon Haarla, Krokfors, Kannisto, Innanen taustalla.
Egyptiläistä musiikkia oudin säestyksellä laulanut Aladin Abbas oli festivaalin erikoisuus. Uffe Krokfors tutustui Aladdin Abbasiin Klang!- yhtyeen Egyptin-keikalla. Nyt Abbas on asettunut asumaan Suomeen ja Vantaalle. Musica Futuran lavalla Abbasin ajaton esitys oli lämminhenkinen välipala. Abbas esitti sekä perinteistä egyptiläistä musiikkia, että vähän omaakin tuotantoa. Tällä kertaa etenkin väkivahva nuubialainen musiikki säväytti.
Illan huipentumaksi oli ainakin bailumielessä kaavailtu cover showta, jossa Antti Hytin johtama iso orkesteri sai eteensä koko rivin lähinnä paikallisia laulajia. 60-luvun lopun soulin ja rockin parissa yleisöllä tuntui olevan ihan mukava meininki, vaikka Grand ei tämmöiseen menoon ihan omiaan ollutkaan. Tanssimaanhan tätä olisi pitänyt päästä. Penkillä kuuntelu paljastikin sitten armottomasti, että projektin viimeistely ontui pahemman kerran.
Hauskahan sitä on kaverien kanssa soitella, ja oman kylän väelle. Mutta jos tarjotaan festivaaleilla esitys, sen pitäisi olla kondiksessa, eikä vain sinne päin. Tavoiteltiin toki rentoa meininkiä. Lavalla sitä vain oli turhankin kanssa, sillä yleisön voi olla vaikeata rentoutua, kun pitää jännittää jatkuuko mokailu ja selvitäänkö kiperistä tilanteista. Hyviä hetkiä oli niitäkin kosolti, mutta kokonaisuus kärsi hajanaisuudesta, epätasaisuudesta ja silkasta harjoittelemattomuudesta.
Epätasainen laulajisto ei kaikilta osiltaan vakuuttanut, mutta ehkä oleellisinta olikin se paikallisuus. Soulpuolelta oli valittu kappaleita Stevie Wonderilta, Marvin Gayelta ja Sly & the Family Stonelta. Viimeksi mainittu tuntui innostavan soittajia eniten. Parhaiten kulki You can make it if you try. Tämänkin perusteella Slyn musiikkiin saisi isolle orkesterille sovitettua kiinnostavaa soitettavaa, innostuisikohan joku big bandeistamme?
Mertzi Rajalan latinalainen osuus hyppäsi joukosta erilleen, katkaisemaan biletystä. Tunnelma vaihtui totaalisesti. Elis Reginan balladi pelasi lähinnä Seppo Kantosen pianon säestyksellä, lopun väräjävän tunnelmoinnin hoiti Kalevi Louhivuoren trumpetti. Rajalan ”iloittelua” jatkoi Astor Piazzollan tumma tango Balladi kuolemalleni.
Mieslaulajilla oli vaikeata. Viljami Mehto ei päässyt ollenkaan vireeseen vielä ensimmäisessä (Van Morrisonin turhanaikainen The way young lovers do), Across the universe sujui jo vähän paremmin.
Myös illan nimekkäin solisti Jim Pembroke aloitti Beatlesilla: niin Strawberry Fields Forever kuin Happiness is a warm gun -kappalekin kulkivat jäykästi. Stevie Wonderin They won’t go when I go -biisissä oli jo sielua, mutta Golden lady meni ruotsinlaivahumpaksi. Biisi oli niin kehno, että Jimin ei auttanut kuin lyödä läskiksi. Ensimmäistä kertaa Wigwam-keikat mukaanlukien näin Pembrokella jonkinlaista lavashown poikasta kun ukko sätkytteli selällään lattialla.
Varsinaisen setin päättänyt Gaye-anthemi What’s going on oli yksi niistä harvoista kappaleista keikan aikana, joissa löytyi kunnon koheesio. Iso ryhmä kuulosti tässä viimein oikealta yhtyeeltä.
Transistors
Street Bar & Café 6.10.
Perjantain päätteeksi saatiin nautiskella musiikkiteatterista tai paremminkin jonkinlaisesta nyrjähtäneestä kabareesta. Muusikot olivat ”tavanneet pitkän tauon jälkeen” (Transistors-ryhmä toden totta vaikutti 80-luvun puolivälissä) ja sitähän piti juhlia. Samppanjapulloa yritettiin avata pitkin iltaa, ja lopulta onnistuttiin.
Englanninkielellä enimmäkseen laulettiin, sanoja oli paljon, ja ehkä sanomaakin, mutta siihen ei ehtinyt kiinnittämään huomiota, kun lavalla tapahtui niin paljon omituisia asioita koko ajan.
”Original tourist music” oli tyylilaji Micke Renlundin spiikkien mukaan. Maata tai maanosaa oli vaikeampi määritellä, mutta ehkä henki oli epämääräisesti itä-eurooppalainen vaikkei musiikissa suoranaisia etnosävyjä viljeltykään.
Pelottava ”laulaja” Chris af Enehjelm ja räävitön saksofonisti Elina Hurme veivät showta, ja miesnelikko yritti pysyä tätösten matkassa. Keikka oli erikoinen, omalaatuinen ja onnistunut kokonaisuus, paikoin oikeasti hauska, ja lopun aikaa vähintäänkin omituinen. Pientä isompaa vieraannuttamisen makua tämän teatteriseurueen esitykseen oli jätetty. Muutama pieni piiru puuttui siitä että nämä hahmot olisi uskonut oikeiksi, ja silloin esitys olisi voinut vielä järkyttävämpi.
Ahava ja Jouset
Jarmo Savolainen Trio
Swe-Fin Ensemble
Kulttuuritalo Grand 7.10.
Lauantain pääkonsertti oli musiikillisesti sekavaa perjantaita huomattavasti tasaisempi ja painokkaampi kokonaisuus. Se oli myös läpeensä tasokas, ja olisi kelvannut esimerkiksi Tampere Jazz Happeningin päälavalle sellaisenaan.
Ahavan musiikki tosin ei vieläkään minulle auennut. Jouset toivat onneksi uusia ulottuvuuksia. Mielessä häilähti kyllä, että jousia voisi käyttää muutenkin kuin sektiona, tuoda instrumentit ja soittajat edes hetkittäin yksilöllisesti esiin. Nyt perus-Ahavan muusikot olivat yksilöitä, mutta jouset toimivat vain jenginä.
Ei silti, Kari Ikosen jousisovitukset olivat verevän värikkäitä ja iskevän ilmaisuvoimaisia. Jousisektio istui hyvin Ahavan hankalaan musiikkiin. Minulla Ahavan kuuntelemisen perusvaikeus on edelleen siinä ”kirjallisessa” leimassa. Runoihin tehdyt sävellykset alistuvat liikaa tekstin valtaan, luonnollinen laulavuus ja laulettavuus on kadoksissa, keinotekoinen ja se parjattu tekotaiteellinen vaikutelma väijyy lähellä.
Niinpä vaikka Vieras itselleen -kappale piti sisällään Ahavalle harvinaista rytmistä poljentoa ja lentoa, vaikeasti kontekstiin asettuva lauluosuus hankasi vastaan. Perään kuultu Saima Harjan tekstiin sävelletty ”Kielo niityllä” oli tässä mielessä selkeästi luontevampaa ilmaisua, laulelmallinen melodia soljui ilmavasti jousien tukiessa sävykkäästi.
Ahavan uudemmat kappaleet (yhtyeelle säveltää etenkin Simanainen, mutta myös Ikonen ja Heinilä) eivät vie yhtyeen tyyliä yhtään aiempaa populaarimpaan suuntaan. Päinvastoin, sillä ensimmäiseltä levyltä tuttu ”Jos oisit” kuulosti uusien kappaleiden joukossa hittibiisiltä, tarttumapintaa oli siksi paljon enemmän.
Tarttumapinnan sijasta uusissa teoksissa on haastavuutta ja monimuotoisuutta. Ahava jatkaa rohkeasti omalla tiellään.
Jarmo Savolaisen Trio on 12 vuotensa aikana tehnyt kolmisensataa keikkaa, ja julkaisi nyt neljännen levynsä. Kahdella noista levyistä tosin on vahvistuksena mukana belgialainen trumpetisti Eric Vloeimans.
Pitkä yhteinen taival kuuluu tietysti kaikesta. Savolaisen porukan rutiini ei ole leipiintymistä, vaan hyvällä tavalla yhteen kasvamista. Savolaisen laulavan pianismin johdolla kolmikko soitti hienon konsertin uuden levyn materiaalin pohjalta. Täydellisen tasapainoiseksi rakennetussa kokonaisuudessa svengijaksot vaihtuivat välillä repaleisempiin rakenteisiin, improvisointi ja läpisävelletyt jaksot vuorottelivat luontevasti.
Savolaisen trion soittaessa tuli valahdettua omiin ajatuksiin, musiikki jäi hetkeksi jonnekin taustalle. Oliko soitto siis tylsää? Kaikkea muuta, tuli vain solahdettua musiikin virtaan, paikkaan jossa on hyvä olla. Ei tylsää, mutta suggeroivaa kyllä.
Muutamien erityisen turhauttavien viimeaikaisten baarijazzkokemusten jälkeen tuntui hienolta kuunnella kaikessa rauhassa puhdasta musiikkia ja hyvää jazzia Grandin pehmeillä penkeillä. Tässä vaiheessa kiitollisuus Musica Futuran olemassaolosta alkoi jo kummasti nostaa päätään.
Festivaalin pääkonsertin huipensi Mikko Innasen kokoama tilapäisviritys Swe-Fin Ensemble. Konsertin kaari oli siten hieno, taidejazzista vahvan pianotrion kautta energisesti ryskivään, antoisaan huipennukseen.
Swe-Fin on tavallaan sisarbändi loistavalle Deliriumille. Yhteistä ovat Mikko Innanen, ristikansallisuus ja yhtäläinen instrumentaatio. Siinä missä Deliriumissa Innasen apuna ovat tanskalaismuusikot, Swe-Finissä soittavat Uffe Krokfors ja ruotsalaiset trumpetisti Magnus Broo ja rumpali Fredrik Rundqvist.
Silloin kun monikansallisissa projekteissa käy hyvin, yhteinen kemia löytyy ja erimaalaiset sillä pienellä vieraudellaan yllyttävät toisiaan vähän normaalia ylemmäs. Nyt kävi hyvin, erinomaiset ruotsalaismuusikot innostivat selvästi suomalaisia, ja etenkin Mikko Innanen oli tässä yhteydessä kertakaikkisen mahtavalla soittopäällä, eräskin pitkä baritonisoolo oli liki uskomatonta ideoiden ilotulitusta.
Yhtyeen musiikki lähti liitämään sinänsä simppeleistä lähtökohdista. Kotisatama saattoi olla bluesissa tai vaikka merimiesvalssissa, mutta yhtä kaikki lopputulema oli taipuisaa, verevää, kokolihaisaa musiikkia. Jotakin tällaista se voisi olla: nykypäivässä oikeasti elävä jazzmusiikki. Siinä on vankkaa perinnetietoisuutta, mutta siinä on myös nykymittapuiden mukaan voimaa ja potkua. Syytä olla yhä vielä olemassa pienenä jazzina tässä kovassa maailmassa…
Tämä konsertti saattoi hyvinkin olla ainutkertainen tapaus, mutta keikkajärjestäjien kannattaa edes yrittää. Suosittelen lämpimästi mihin tahansa jazztapahtumaan, jossa musiikilla on vielä jotakin merkitystä.
Ilmari Heikinheimo Trio feat. Jorma Tapio
Street Bar & Café 7.10.
Tätä ”nuorisoyhtyettä” oli tarkoitus käydä vähän vilkaisemassa ennen öistä ajelua kohti itäisempää majoitusta, vaan pakkohan se oli kuunnella loppuun asti. Setti oli hyvin kasassa: ilmassa oli kosolti free-henkeä, ja Mikko Korhonen väritti räimettä osuvin tilufuusio-soundein. Jorma Tapio istui ryskeeseen oivallisesti. Etnoimprovisaatioon paljolti viime vuosina kallistunut Tapio intoutui tuliseen tuuttaukseen. Konkarin lähtö energisten nuorten miesten matkaan ei tuottanut suurta taidetta, mutta rehti rypistys riitti hyvin tällä kertaa.
Iro Haarla
Albero
Pikku kirkko 8.10.
Porvoon Pikku Kirkko on lajissaan poikkeuksellisen sopiva musiikin esittämiseen. Suurin osa kirkoistahan on likipitäen täysin soveltumattomia muuhun kuin urkumusiikkiin. Nyt intiimi tila antoi avaimet taiteilijoille, ja sointi oli lämmin.
Iro Haarlan soolopianokonserttia on paha arvostella. Sehän olisi jotakuinkin samaa kuin arvioida puron solinaa, tähtitaivasta tai syksyistä auringonlaskua saaren taakse. Suorittamisella ei ole Haarlan musiikissa mitään sijaa, musiikki joko puhuttelee tai sitten ei. Minusta se on vastustamatonta.
Piano on rajallinen soitin, mutta Haarlan pienoiskuvaelmat kantavat myös näin pelkistettyinä. Veikkaanpa että monet paikalla olleista kuuntelivat tämän konsertin silmät kiinni. Haarlan musiikki saattaa olla melankolista, mutta sentimentaalisuuteen se ei vajoa, vaan pysyy pystypäisenä ja lujana. Vuodenaika on syystalvi, vuorokaudenaika yö, mutta tähdet tuikkivat kirkkaina.
Albero on uusi, erittäin mielenkiintoinen kvartetti, jossa on tasapuolisesti kaksi jazzmuusikkoa ja kaksi klassisen musiikin puolelta tulevaa soittajaa. Taidejazziako? Ei, ei ollenkaan jazzia ainakaan tässä Porvoon konsertissa. Heinilä ja Kantonen hylkäsivät nyt jazz-improvisaatiot ja jazzin fraseerauksen, ja Albero teki länsimaista nykymusiikkia afropohjat unohtaen.
Tosin joulukuussa Albero aikoo konsertoida Helsingissä Charles Mingusin musiikin merkeissä, joten kvartetista on tulossa ohjelmistoltaan todella laaja-alainen ja hengeltään rajaton.
Kvartetin koko ohjelmisto Pikku Kirkossa oli omaa tuotantoa (kaikki säveltävät), mitä nyt Girolamo Frescobaldin pikkukappaleella aloitettiin. Se ei hypännyt joukosta erilleen, vaan Albero on löytänyt hyvinkin yhtenäisen juonen tekemisiinsä. Myös Heinilän jyhkeä Passacaglia haki inspiraationsa barokista, mutta kaikkiaan vanha musiikki, nykymusiikki sekä maltillinen improvisaatio asettuvat kukin luontevasti Alberon ajattoman tyylin osasiksi.
