Uusi Tuomo Dahlblom Band keikalla Jyväskylässä

2386
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Uusi sikäli, että kitaristi Tuomo Dahlblomilla on ollut nimissään keikkaileva pikkuyhtye aiemminkin,  esimerkiksi vuosituhannen alusta löytyy nettimerkintöjä Tuomo Dahlblom Trion nimellä, useammallakin eri kokoonpanolla.

Ja taas on hieno bändi kasassa. Dahlblomin viehtymys fuusiomusiikkiin puskee tällä kertaa läpi yhdessä basisti Heikki Laineen ja rumpali Mikko Hassisen kanssa luodulla konseptilla.

Itse asiassa Laineella on suuri vastuu kokoonpanon syntyyn. Dahlblom ja Laine ovat tutustuneet ”ansaintahommissa”, ja siitä kehkeytyi ajatus tehdä yhdessä myös ”nautintamusiikkia”, sitä mitä oikeasti kiinnostaa soittaa. Ja Laine oli se, joka keksi ehdottaa rumpaliksi Mikko Hassista.

Hyvin keksitty. Monella olisi ensimmäinen ajatus voinut olla, että nyt otetaan tähän kunnon tykittäjä jotta saadaan fuusioenergiat virtaamaan vuolaina. Popparin konsertissa osoittautui kuitenkin, että juuri Hassisen kaltainen, rumpusetin dynamiikkaa monelta kantilta katsova rumpali sopii tähän yhteyteen aivan erityisen hyvin. Hassisen malttoi välillä jäädä sivummalle, hipsutella hiljakseen vispilöillä, mutta silloin kun tarvittiin voimallista jyrinää, sieltähän irtosi! Parasta tietysti oli kun nämä asiat yhdistyivät samassa kappaleessa, kehitys oli dramaattista. Myös Hassisen muutamat soolot olivat sieltä fiksummasta päästä, liike oli tärkeintä ja suunta kirkkaana mielessä.

Heikki Laine soitti siis bassoa, ja korostetaan nyt vielä että sähköbassoa. Aivan kuten Hassisen kanssa, myös Lainetta seuratessa päällimmäinen vaikutelma oli soiton ihailtava monipuolisuus. Löytyi rapeita riffejä, muutaman sävelen tehojankkausta, kulkuisaa walking bassia ja vaikka sun mitä, ja päälle jälleen aivan erinomaista soolonmuodontaa. Basso kuulosti hyvältä, voimakkaalta ja läsnäolevalta, ja sitä myöten komppikaksikko yhdessä Dahlblomin takana aivan timanttisen kovalta.

Tuomo Dahlblom mainitsi spiikissään, että jossain vaiheessa oli ajatuksena laajentaa yhtyettä, mutta lopulta yhdessä tuumattiin ettei se nyt vaan käy, kun kulkee näin hyvin.

Yhtyeen taipaleen ensimmäinen keikka Jyväskylässä oli ainakin täydellisen vakuuttava, joten on helppo toivoa: pitäkää tämä, kehittäkää tätä. Tällaisten yhtyeiden kohdalle toivoo todellakin pitkäjänteisyyttä. Huipulla ollaan jo nyt, mutta kun olisi niin mielenkiintoista seurata mihin kaikkeen tällä perusformaatilla ylletäänkään.

Dahlblomin tuoreet sävellykset ovat erinomaisia, monivärisiä, tuoreita ja vikkeläliikkeisiä. Keikalla ne myös usuttavat korkealle lennähtäviin improvisaatioihin, samalla kun taustalla tapahtuu koko rahan edestä. Levyä huutaa, ja jos minä olisin tuottaja, tulisi tupla, jossa koko mainio materiaali tallennettaisiin sekä studiossa että live-tilanteessa.

Sivuhuomautuksena: illan ainoa vieraskappale, akustisella kitaralla tulkittu Wayne Shorterin balladi Infant eyes oli konsertin kohokohtia sekin, syvälle tunteisiin menevää musiikkia upean kitarasoolon ryydittämänä. Alkuperäiset esittäjät eli Shorter, Freddie Hubbard, Herbie Hancock, Ron Carter ja Elvin Jones olisivat varmasti nyökytelleet tälle versiolle hyväksyvästi.

Akustinen kitara soi todella kauniisti muutamassa muussakin rauhallisessa vedossa, sähköinen antoi tietysti vielä enemmän mahdollisuuksia soinnilliseen variointiin ja dramaattisiin värityksiin. Olen kuullut keikoilla kymmeniätuhansia kitarasooloja yli 40 vuoden aikana, ja jotkut niistä ovat jopa jääneet mieleen. Dahlblomin pari mahtisooloa Vesa Aaltonen Proge Bandin konsertissa jokunen vuosi sitten ovat olleet tällaisia ”ei voi olla totta” -juttuja, ja nyt Popparin keikalla liikuttiin hurjimmillaan samoissa sfääreissä.

Jazzrockfuusio saattaa maistua tosi makealta, mutta vain silloin kun sitä tehdään hyvällä sounditajulla ja kaikkea kaavamaisuutta välttäen. Tuomo Dahlblom Trion fuusio on juuri sellaista herkkua. Upeasti soivaa, kaunista ja energistä, omaa ja eläväistä musiikkia, jossa virtuoositaidot eivät tapa luovuuden luonnollisia virtauksia.