Tampereella huikea juhlavuosi

589
lukukertaa

 

Mikko Innanen Ibrahim Elecricin vieraana. Kaikki sivun kuvat: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

 

Onhan se tietysti vähän hullun hommaa istua yhden viikonlopun aikana 14 yhtyeen konsertit alusta loppuun, ja vielä rynnätä iltakonserttien väliajoilla Telakalle Suomijazzin herkkupaloja maistelemaan. Mutta niin se vain on, että vissistä fyysisestä ja henkisestä rankkuudesta huolimatta tämä on sittenkin paras tapa nauttia Tampere Jazz Happening. Jätäpä joku pääkonserteista väliin, niin eiköhän sen ikimuistoisuudesta hihkuta seuraavana päivänä jazzturuilla.

Tänäkin vuonna koin suurimmat elämykset ennakolta vähemmän tunnettujen artistien konserteissa, juuri niissä mistä olisi muka helpompi luopua. Legenda-osasto oli kyllä juhlavuoden kunniaksi poikkeuksellisen vahva, ja se näkyi kiitettävästi myös yleisömäärissä, mutta varsinaisia vau-elämyksiä ei siellä suunnalla koettu. No ehkä jos olisin nähnyt David Murrayn ensimmäisen kerran, olisi ollut pakko muutamankin kerran todeta että vauvau.

Kolmaskymmenes Jazz Happening oli joka tapauksessa yksi historian parhaista. Monien hienojen yhtyeiden joukossa kirkkaimmin tuikkivat Pasborg’s Odessa 5 ”X-tra Large”, The Impossible Gentlemen ja Andy Emler Megaoctet.

Pakkahuone 4.11.2011 klo 20
Regina Carter’s Reverse Thread
Cyro Baptista’s Banquet of the Spirits
Dave Holland & Pepe Habichuela Flamenco Quintet feat. Josemi Carmona

Tähtiviulisti Regina Carterin uusin levy ja samalla myös Jazz Happeningin keikka perustui kauniille afrikkalaismelodioille, uusille ja vanhoille. Harmonikkataiteilija Will Holshouser soitti iPodiltaan muutamia kenttä-äänityksiäkin, esimerkiksi Ugandasta ja Madagaskarilta, joiden pohjalta yhtye oli muokannut omaa musiikkiaan. Lyhyistä hokemista, lallatuksista ja melodianpätkistä muovautui ihailtavan vaivattomasti ehjiä ja tiiviisti eteneviä teoksia. Kun lähtökohdat olivat tuollaisia, yksinkertaisuus oli sisäänrakennettuna, montaa sointua ei tarvittu. Syntyi mukavia, letkeitä etnogrooveja, joiden pohjalle Carterin ja Holshouserin oli kiitollista sooloilla. Yllättävän paljon trio soitti myös ilman Carteria Holshouserin harmonikan johdolla. Herkullinen sivuhyppy Afrikka-linjasta oli New Orleans -henkinen biisi (NO on tietysti amerikkalaisittain aika Afrikkaa), rumpali Alvester Garnettin sävellys, jossa saatiin sangen verevät soolot Holshouserilta ja basisti Chris Lightcapilta, ja lopulta mentiin yhdessä jo When the saint go marching in -hölkyttelyä. Toisaalla Carterin säestyksetön soolo oli konsertin intiimi kohokohta. Muutenkin Carterista jäi lämmin vaikutelma: viulistina elegantti, itse- ja juuritietoinen muusikko, jolla on musiikissaan myös Sanoma.

Jos oli Carter elegantti, Cyro Baptista oli sopivasti hullu. Tampereella kuullaan niin paljon hienoa ”vakavaa” musiikkia, että tällainen karnevaalimeininki keventää kummasti tunnelmaa. Baptista ehti jo ensimmäinen biisin aikana käydä läpi kymmeniä perkussiivisia tai pilli- ja putkitiivisiä esineitä, ja hullutella sydämensä kyllyydestä. Toisaalta lyöjän oli helppo irrotella, kun taustalla oli niin hyvä rumpali, ja itse asiassa Baptista jäikin äänikuvassa usein Tim Keiperin jalkoihin. Miksauksessa Baptistaa olisi voinut huoletta nostaa, nyt etenkin perkussiosetin läpsyttely käsin jäi usein liki kuulumattomiin. Mutta meininki oli melkoinen, niin kauan kuin jännitettä kesti. Setin alkupuolella Baptista otti yleisönkin osaksi musiikkia, johti käsimerkein bändiä ja yleisöä, pisti nämä vuorottelemaan ja sekoitti pakkaa hulvattomasti. Alun riemukkuus ei kuitenkaan kantanut ihan koko konserttia. Touhu kävi hajanaiseksi kun keikan aikana ukkoa lappoi lavalta ulos ja sisään, ja kuka milloinkin veti jakson yksinään tai parin kera. Tim Keiper on näköjään malilaisen Tourén musiikkiklaanin parissa soittaessaan ottanut myös koran auttavasti haltuun, ja elävöitti sillä iltaa. Huomionarvoista oli myös se, että kaikki muusikot osallistuivat laulutalkoisiin.

Seuraavaksi Happeningin päänäyttämölle koottiin ehta flamencoasetelma kahden kitaristin ja kahden lyömäsoittajan asettuessa lavan vastakkaisille laidoille, vain tanssijat puuttuivat keskeltä. Sen sijan keskiöön asettui yhtyeen ”ulkopuolinen” solisti, mestaribasisti Dave Holland. Jo Hollandin ensimmäinen pitkä soolo osoitti, että hän on ihan oikeasti omaksunut flamencon estetiikan, ja onnistunut yhdistämään siihen omat improvisaatiotaitonsa. Konsertin ongelma olikin siinä että oikeastaan tuossa ensimmäisessä soolossa kaikki tuli jo sanottua. Baptistan eksentrisyyden jälkeen saatiin hyvin eheä kokemus. Variaatioita toki oli, mutta näin flamencoon tarkemmin perehtymättömän mielestä ei sittenkään tarpeeksi. Eloa haettiin antamalla muusikoille vuorollaan soolospotteja. Yhtyettä johtanut Pepe Habichuela oli vaikuttava macho-kitaristi, ja nuorempi Josemi Carmona täydensi hyvin kevyemmin svengaavalla tyylillään. Bändiosuus eteni kuitenkin jotensakin kaavamaisesti, ja syvimmälle Holland ja Habichuela pääsivätkin duetossaan. Perkussionistien kimppasoololäpsyttely sen sijaan ei oikein uponnut, jazzfestivaaleilla kun on totuttu huomattavasti monimuotoisempaan lyömäsoitinvirtuoositeettiin. Ylipäätään ryhmän ei näemmä ollut tarkoituskaan räjäyttää jazzin ja flamencon rajoja, sillä espanjalaiset pysyivät poteroissaan. Kokonaisuus oli lähempänä varovaista ja ponnetonta kuin lennokasta ja tulista.

Pakkahuone 5.11.2011 klo 14
Paavo
In the Country
Pasborg’s Odessa 5 ”X-tra Large”

Lauantain pohjoismainen iltapäivä oli mahtava kokonaisuus. Kolme tyystin erilaista, persoonallista bändiä ja sekoitus reippaasti enemmän kuin osiensa summa.

Ruotsalaisen Paavo-yhtyeen näin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten Kalott Jazz & Blues -tapahtumassa, mutta edelleen voidaan puhua nuoresta yhtyeestä ja uransa alussa olevista muusikoista. Paavon voimanaiset ovat laulaja Sofie Jernberg ja pianisti Cecilia Persson, jotka säveltävät yhtyeen musiikin. Kiemuraista musiikkia on komppiparin lisäksi toteuttamassa neljä puhaltajaa, joten värejä riittää. Paavo-kokonaisuuden kruunaa Sofia Jernbergin heleä laulu yhtenä instrumenttina, hän on erehtymätön vaikeimmissakin intervalleissa. Tämän taituruuden Paavo hyödyntää melodioissaan ylenpalttisesti.

Värikäs musiikki rakentui lähes poikkeuksetta lyhyistä fragmenteista, rakenteet olivat hajanaisia, mutta kyllä se suuri linjakin löytyi. Paavo tarkoittaa taitavaa, värikästä orkesterointia, nopeat vaihtelut ja tarkat sovitukset ovat vaatineet mielettömästi työtä, tätä on todella täytynyt treenata. Palastelun keskellä oli joitakin jaksoja joissa koko yhtye todella puhalsi yhteen hiileen selkeän biitin säestyksellä ja paisutteli tehoja. Sellaista olisi voinut olla enemmänkin, pieni ripaus tietoista popularisointia ei tekisi Paavolle hallaa, konsepti kyllä kestäisi sen.

On aivan turha niputtaa In the Country -trioa jälleen yhdeksi Bad Plusin tai E.S.T.:n seuraajaksi. Pianotrion uutta sukupolvea se toki edustaa, ja sellaista, jota leimaa häpeämätön pop-sensibiliteetti. Etenkin rumpalin työssä uusi estetiikka kuuluu. Ajoittain Pål Hausken tuntui olevan enemmän velkaa Pink Floydin Nick Masonille kuin jazzille. Toki bändin lajina noin kokonaisuutena oli minimalismi, joten mitään rock-tehoja ei haettu. Kolmikko lauloi kimpassa hitaita, nättejä pop-hymnejä, Morten Qvenild maustoi pianoaan hillitysti syntikoilla. Sama moodi jatkui lainakappaleessa, joka ei suinkaan ollut Pink Floydia, vaan Dire Straitsin Brothers in arms. In the Countryn kappaleet olivat yleensä yhtä eheätä ja rauhaisaa tunnelmaa, poikkeuksena setin viimeinen, jossa sekä rytmit että teemat hajosivat virkistävästi.

Skandinaavi-iltapäivän huipensi Stefan Pasborgin aivoituksista syntynyt Odessa 5 ”X-tra Large” -kokoonpano. Tässäpä hyvinkin pitkälti minun jazz-ihanteitteni mukainen keikka: monipuolinen lähdemateriaali (Stravinsky, Lounge Lizards, Led Zeppelin, Charlie Mingus, White Stripes, Ornette Coleman), värikkäät, tapahtumarikkaat sovitukset ja kruununa erittäin vahvat saksofonisolistit: väkivahva Liudas Mockunas ja herkemmällä paletilla maalaillut Anders Banke.

Pasborg rakentaa omintakeisen soitinnuksen varaan. Samassa bändissä on sekä piano että Hammond. Lisäväriä syntyi siitä että pianisti Peter Rosendal vaihtoi välillä trumpettiin ja bassopasunisti Jakob Munck sousafoniin. Koko ryhmän pohjana hääräsi myös Ibrahim Electric -nimellä tunnettava kolmikko: rumpali Stefan Pasborg, urkuri Jeppe Tuxen ja kitaristi Niclas Knudsen. Nämä ukot takasivat ryhmän rytmisen iskukyvyn huikeuden, ja olivatpa White Stripes -coverissa hetken aikaa vain kolmistaan äänessä. Kaikkien loistokkaiden coverien joukossa Pasborgin oma balkana-henkinen kappale oli huippua, bändi remusi siinä ihan liekeissä.

Pakkahuone 5.11.2011 klo 20
Kimmo Pohjonen / Samuli Kosminen / Proton String Quartet – Uniko
Abdullah Ibrahim Trio
David Murray Plays Nat King Cole ”En Español”

Samuli Kosmisen ja jousikvartetin tuella esitetty Uniko oli Kimmo Pohjoselle niin tyypillistä prosessimusiikkia, jonka tehokeinoja olivat hidas muuntelu, paisuttelu sekä ambientin ja vahvojen tanssillisten rytmien vuorottelu. Pohjonen jakaa edelleen yleisöä: toisten mielestä tylsää jankkausta, toisten makuun liki transsiin vaivuttavaa hypnoottista meininkiä. Meikäläinen keikutteli tälläkin kertaa siellä puolivälissä, välillä tehosi (jostain syystä konsertin atonaalinen osuus osui kunnolla, Proton vaikutti silloin sahauksen maanisessa vaiheessa jo visuaalisestikin), mutta koko aikaa en jaksanut kyydissä pysyä, kun virikkeet tuntuivat loppuvan kesken. Kaikkiaan voisi todeta, että Pohjosella on monta hienoa projektia, mutta niissä on liikaa sitä samaa, selvemmin erottuvat karaktäärit tekisivät hyvää.

Abdullah Ibrahim hiljensi yleisön heti aluksi pitkällä soolojohdannollaan, jossa pienet teemat ja kappaleenpätkät seurasivat katkeamattomana virtana toisiaan. Kun basisti ja rumpali saivat viimein luvan tulla näyttämölle, heidän sisääntulonsa tuli tapahtua mahdollisimman vähän ja mahdollisimman hiljaa soittaen. Jos Pohjonen oli hypnoottista, Ibrahimin bändi oli lähinnä meditatiivista. Niukkuuden estetiikka vallitsi, soitettin paitsi hiljaa, myös hitaasti, koko konsertin ajan.

Harmi vain etten päässyt juuri lainkaan mukaan Ibrahimin meditaatioihin. Odotin ilmeisesti jotakin tapahtuvaksi, mutta mitään muutosta, mitään eloa ei koskaan tullut. Minusta lavalta välittyi jotenkin ankea fiilis, soittajien välillä ei ollut havaittavissa hyviä kemioita, vaan ahdistusta ja jäykkyyttä. Vaikeana olemista on vaikeata katsoa.

No, aina voi pistää silmät kiinni, ja keskittyä kuulokuvaan. Yksinkertaiset, suppeat teemat, yksinkertaiset harmoniat, basistin ja rumpalin vaatimaton osallistuminen, kaikki nämä yhdessä tuottivat puuduttavan kokemuksen. Muutaman positiivisen pilkahduksen sentään kuulin aina silloin tällöin esille nousseissa hymnimäisissä jaksoissa.

Jotta makujen suhteellisuus kävisi selväksi, todettakoon perään, että Happening-yleisö antoi kunnioittavat ja samalla festivaalin pisimmät suosionosoitukset sekä varsinainen setin että encoren jälkeen. Ja vielä sekin sanottakoon, että festivaalin yleisöä pidetään maan asiantuntevimpana, minkä käsityksen myös minä jaan.

David Murray pelasti iltakonsertin noin jazzin hengen kannalta. Murray oli kuulemma jossain vaiheessa projektiaan ihmetellyt että noinkohan Nat King Colen espanjankieliseen ohjelmistoon löytyy tarpeeksi painavaa sisältöä, mutta eiköhän Murray tekisi kultaa vaikka levyllisestä suomihumppaa.

Colea elävöittämään Murray oli valinnut ison kasan nuoria kuubalaismuusikoita, joilla oli ns. rytmi veressä. En ole lattarimusiikin ylin ystävä, koen sen useinkin kaavamaiseksi touhuksi. Viime aikoina on kyllä näkynyt muutakin valoa kuin Murrayn projekti, kun esimerkiksi Francisco Mela sekä Tampereellakin vierailleet Omar Sosa ja Roberto Fonseca ovat löytäneet luovaa vääntöä latinalaismusiikkiin.

Tykkäsin kovasti elämäniloisesta ja rehevästä bändistä, kompin pianotrio oli väsymätön kuin kone, mutta hyvin eläväinen sellainen. Nuoret puhaltajat olivat trumpetisti Mario Morejonia lukuun ottamatta enemmän innokkaita kuin persoonallisia. Setti sisälsi paljon liikuntaa kun puhaltajat poistuivat eturivistä sivummalle muiden soolojen ajaksi. Kaikki bändissä saivat hyvin soolotilaa, Murray kohteli siinä mielessä porukkaa hyvin, eikä ottanut itselleen mitään dominoivaa tähtiroolia. Hieno väläytys bassoklarinetilla ja tarpeellinen määrä tulisia sooloja tenorilla toki maestrolta saatiin. Murrayn tavaramerkit olivat ennallaan, yliyliylirekisteri soi villinä, huipennukset olivat giganttimaisia, ja toisella laidalla tenorin romanttinen hehku oli hunajaa. Ei siis mitään uutta, mutta kun on näin vahva oma ääni ja tyyli, pitäköön Murray kaikin mokomin siitä kiinni.

Jammailua siis saatiin sydämen kyllyydestä. Alkuperäisten biisien höttöisyys jäi tyystin sivuseikaksi, niin riemukasta oli meno ja svengi. Encorena kuultiin Olavi Virrankin espanjaksi aikoinaan levyttämä Quizás, quizás, quizás, jonka sovitus oli koko materiaalista lähimpänä alkuperäistä. Murraykin soitti melodian ihan sellaisenaan, ja monta kertaa. Se oli kuitenkin tietoinen silta Coleen, muuten bändi kyllä teki kaiken musiikin omakseen.

Pakkahuone 6.11.2011 klo 14
The Impossible Gentlemen
Tomasz Stanko Quintet
Andy Emler Megaoctet

Noin etukäteen ajateltuna Impossible Gentlemenin omaleimaisuutta verotti soundillisesti se, ettei levyllä soittanut sähköbasisti Steve Swallow ollut Tampereella mukana. Englantilainen Steve Rodby hoiti kuitenkin juurevuudellaan homman kotiin, eipä tullut ketään ikävä. Rodbyn myötä bändin nallekarhumaisuus korostui, tyylikkään Gwilym Simcockin keralla lavalla oli kolme myhäilevää turilasta, mutta voi pojat, kun soitto lähti kulkemaan. Tällaista musisoinnin iloa harvoin näkee! Aina loisteliaan Simcockin ohella kitaristi Mike Walker varasti Happening-yleisön sydämet, blues Walkerin tapaan oli jotakin mahtavaa. Rumpali Adam Nussbaum soitti tällä kertaa yllättävän raskaalla kädellä. Simcockin bändeiltä odottaa yleensä tiettyä kamarimusiikillisuutta, mutta nyt mentiin kovaa ja komeasti. Pianosooloissa oli silti jäljellä kaikki se simcockmainen irtonaisuus ja lennokkuus,esimerkiksi käsien itsenäisyys, soitto eri rytmeissä Samuel Barberin musiikin pohjalta laaditussa Barber bluesissa oli liki käsittämätöntä. Ja tuon se sai vielä svengaamaan!

Impossible Gentlemenin keikkakonseptissa basisti ja rumpali keskittyivät pitämään pohjan energisenä ja eläväisenä, pianisti ja kitaristi vuorottelivat solisteina. Silti konsertissa ei ollut tippaakaan kaavamaisuuden makua. Lopetukseksi Simcock lupasi ”pienen vihaisen kappaleen”, ja tämä nelikko urku auki olikin jotakin vallan mahtavaa.

Päiväkonsertti oli kokonaisuutena hieno, mutta kahden ensimmäisen yhtyeen järjestys olisi voinut olla toinenkin, niin olisi saatu koko ajan nouseva energiataso. Tomasz Stankon yhtye oli selkeä lasku Simcockin jälkeen. Stanko itse oli hyvässä vireessä, eikä biiseissä tietenkään mitään vikaa, mutta bändin kemia oli vähän ongelmallinen. Pianisti Alexi Tuomarila on teknisesti kelpo soittaja, mutta tällä kertaa improvisaatiot jäivät laatikkomaisiksi skaalaliruiksi. Olavi Louhivuori komppasi rennon eläväisesti, mutta yhtyeen tanskalaiset olivat kyllä liian kovassa paikassa. Sähköbasso Stankon bändissä, ja vielä usein plektralla soitettuna, hmm, menisihän tuo toki jos olisi taitoa ja näkemystä. Nyt bassosovitus oli turhan moneen otteeseen yhden sävelen jumitusta, eikä jazzimpi kulkubassottelu ollenkaan vakuuttanut. Ristiriitainen fiilis yhtyeestä jäi, mutta pisteet silti puolalaiselle veteraanille, joka on tehnyt eurooppalaisen jazzin eteen enemmän kuin juuri kukaan.

Andy Emlerin orkesterin näin ensimmäisen kerran vuoden 2009 April Jazzissa, ja jo sen pohjalta oli selvää, että Pakkahuoneen konsertit päättyisivät täysosumaan. Itse asiassa Emlerin konsertti pitäisi määrätä pakolliseksi jokaiselle säveltämistä tai sovittamista opiskelevalle musiikinlajista riippumatta. Mitkä värit, mitkä tehot, mikä ihanteellinen tasavertaisuus ison orkesterin hyödyntämisessä!

Eikä värikkyyttä vähentänyt tippaakaan edes se, että kaikki illan teokset menivät samassa sävellajissa, E oli nyt kaikenkokoava teema. Konsertin kuluessa selvisi vähitellen että Emler oli säveltänyt eri soittimille kasan pienoiskonserttoja, joissa vuorollaan solistiksi nousivat trumpetisti Laurent Blondiau, alttosaksofonistit Philippe Sellam ja Thomas de Pourquery, klarinetisti Laurent Dehors ja tuubisti Francois Thuillier. Huikeita solisteja kaikki, ja siinä missä taustan tapahtumat oli huolella sovitettu, sooloissa yllettiin hillittömiin freejazzkorkeuksiin. Emlerin perustekniikoihin kuului soolo-osuuksien jaksottaminen, siten että muut puhaltajat väistyvät ensin taustalle, mutta käyvät aina jossakin välissä antamassa yhdessä kommenttia ja puskemassa solistia uusille kierroksille. Johdantojaksoissa ja välikkeissä Emler käytti pienyhdistelmiä, esimerkiksi basson ja tablan duetto tai lyömäsoittajien lyhyt kaksintaistelu jäivät mieleen.

Klubi 6.11.2011 klo 20
Gourmet
Ibrahim Electric

Gourmet tiivisti koko festivaalin maapalloistumista. Se teki omalla ilkikurisella tavallaan matkan pallomme ympäri, käytiin Amerikoissa, Kuubassa, Venäjällä, Saksassa ja ties missä. Gourmet on vänkä bändi, jossa tahtia määräävät Petri Keskitalon tuuba ja Mika Kallion rummut. Esa Onttosen kitara oli jännästi vapautuneen rautalankainen ja Veli Kujalan ilmavasti ihmettelevä harmonikka myös jotakin erinomaisen erikoista. Pasunisti Ilmari Pohjola ehti soittamisen lomassa aterioimaan lavalla ja saksofonisti Mikko Innanen nousi ehdottomana ykkössolistina riekkumaan kasan päälle.

Ibrahim Electric oli laatinut todellisen klubisetin. Volyymit olivat kaakossa, ja bassot tahdistivat sydänalaa. Stefan Pasborg esitti itsestään toisen puolen liki shamanistisilla viidakkokompeillaan, mieletöntä mäiskettä ja kovasti kulkevaa. Kitaristi Niclas Knudsen ja urkuri Jeppe Tuxen saivat nyt irrotella sydämensä kyllyydestä. Setin loppupuolella IE sai lavalle kaksi saksofonistivierasta, Mikko Innasen ja Liudas Mockunasin. Ydinbändin oma eheys siinä kärsi, mutta toisaalta fonistit rikastivat ehtoota kovasti tuomalla mukaan free-ulottuvuuksia, jotka eivät ole psykorautalankahammondjamijazzia soittavan Ibrahim Electricin ominta aluetta. Väkivahva lopetus hienolle festivaalille.

Telakka 4.-5.11.2011

Erityismaininnan Jazz Happening ansaitsee Ravintola Telakan osuudesta. Eipä tälle modernille Suomi-tasokkuudelle tulee mieleen muita kilpailijoita kuin Viapori Jazz. Harmi vain että Telakka on jo vuosia sitten osoittautunut aivan liian pieneksi festivaalin tarpeisiin. Toisaalta ymmärtää ettei Telakasta haluta luopua, onhan se ihan päänäyttämö Pakkahuoneen vieressä, akustiikaltaan mainio ja tunnelmaltaan ainutlaatuisen intiimi.

Päälavan konserttien väliajoilla olikin pakko ahtautua hetkeksi jokaista Telakan yhtyettä vilkuilemaan. Pikanäytteiden perusteella esimerkiksi Elifantree oli Telakalla juuri oikeassa ympäristössä, ihan iholla. Nyt oli helppo huomata miten vahva esiintyjä ja laulaja Anni Elif Egecioglu todellakin on. Pauli Lyytisen jokseenkin joviaali karismakin vain kasvaa keikka keikalta. Erityisen mielenkiintoinen oli perjantain uusi yhtye, Raoul Björkenheimin kahden sukupolven soittajista kasaama Ecstasy, jossa Lyytinen ja Kvalda-basisti Jori Huhtala saavat Björkenheimin kyydissä hyvän intensiivisoittamisen intensiivikurssin. Tältä bändiltä on lupa odottaa paljon. Jännää sähköistä jännitettä ja suorastaan avaruudellisuutta tarjoili myös Kvalda-rumpali Hanne Pullin oma yhtye. Hulvaton Olavi Trio oli Tampereen hengen ytimessä jos kuka, festivaalin työjuhta Mikko Innanen näkyi myös vierailevan, ja yleisöhän hihkui riemusta. Telakan kumpainenkin ilta päättyi kunnon jamijatsiin, perjantai verevän Mingus-tribuutin Tonight at Noonin ja lauantai yhtä lailla solistivoimaisen Jukka Eskolan yhtyeen voimin.

…..

Kaikki kuvat: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Regina Carter’s Reverse Thread.

Cyro Baptista.

Dave Holland & Pepe Habichuela.

Paavo.

Morten Qvenild / In the Country.

Pasborg’s Odessa 5 ”X-tra Large”.

Kimmo Pohjonen ja Proton String Quartet.

Abdullah Ibrahim.

Andy Murray.

Mike Walker / The Impossible Gentlemen.

Tomasz Stanko Quintet.

Andy Emler.

Gourmet.

Stefan Pasborg / Ibrahim Electric.

Anni Elif Egecioglu / Elifantree.