2009 Fredriksson Music FRMCD001
Cover design by Pekka Tuppurainen.
1.Busy turtles
2.Etude in Ab
3.Moods without filter
4.Glen on the beach
5.Beetle
6.Fly
7.Ballad
All music composed by Jussi Fredriksson.
Jussi Fredriksson (keyb), Tero Saarti (tp), Teemu Viinikainen (g), Ville Huolman (b), Jussi Lehtonen (dr).
Produced by Jussi Fredriksson
Music originally produced for YLE by Veli-Pekka Heinonen
Recorded at Studio M1 YLE by Hannu Perälä
Mixing and additional recording by Matti Fredriksson at FM Studio Mastered by Svante Forsbäck at Chartmakers
Kosketinsoittaja, pianisti Jussi Fredriksson on tullut tutuksi mm. Reactor-5-yhtyeen riveistä. Nyt on vuorossa ensimmäinen omiin nimiin tehty levytys. Fredriksson on kiintynyt vintage-syntikoihin, joten on luontevaa, että fuusio tuntuu tällä hetkellä olevan se omin laji.
Kilpparilevyn avaus lupaa paljon. Frediksson alloittaa Rhodesilla, vaihtaa välillä syntikkaan, ja rinnalla sähisevät Teemu Viinikaisen sähkökitara ja Tero Saartin trumpetti. Eräänkin Miles Davisin sähköisen kauden alku saattaa tulla hakematta mieleen, ja saman tien koko Milesia seurannut kasvattijoukko.
Nuorten ja silti jo kovasti kokeneiden suomalaisten ote on kuitenkin niin vahvasti oma, että puheet esikuvista voi nopeasti jättää muun trivian joukkoon sivummalle. Ykköskappaleen soitossa on valtavasti energiaa ja päättäväisyyttä, taidokkaissa suorituksissa sopivasti rosoa, joten fuusiossa usein vaaniva kliinisyys vältetään tyystin.
Jatkossa ryntäily kuitenkin taittuu. As-duurissa soivassa Etydissä vähälännän grooven päällä soi aluksi kitaran ja syntikan unisono, sitten kitara ja trumpetti tiiviissä kimpassa. Samat yhteistyökuviot toistuvat soolojen jälkeen lopussa kun kehä on kaartunut. Sooloissa pääosaan astuu aluksi pinkeäsoundinen Teemu Viinikainen, syntikka jatkaa luontevasti samaa äänimaailmaa, ja kokonaisuudesta rakentuu toimiva tunnelmapala.
Kolmoskappaleeseen saavuttaessa päättäväisyys on kaikonnut, vaellellaan, mutta mihin vie sähköinen tajunnanvirta? Kehikko on kuitenkin olemassa, sillä alun teemoihin palataan kiltisti reissun jälkeen. Progemainen moniosaisuus tuottaa lopulta hieman sekavan vaikutelman.
Glen on the beach on upeata bluesvireistä tunnelmointia. Alun hiplauksen ja tuttiosuuden jälkeen Ville Huolmanin bassosoolo työntää biisiä vahvasti eteenpäin, ja perään kuullaan Viinikaisen liki tikahtumiseen asti intohimoinen soolo. Kun trumpetti yhtyy menoon ja rhodes kilkuttaa taustalla, bändi kuulostaa upealta. Tätä herkkua olisi hyvinkin voinut vielä jatkaa, pääteasemalle tultiin aivan liian nopeasti.
Beetle alkaa kohtalokkaalla, vaimealla rhodesilla. Sitten mennään jälleen unisonoillen eteenpäin, syntikka lähtee rakentamaan, nostamaan tunnelmaa, väliin helähtävät taas sähköpianon vaimeat soinnut. Trumpetti ja kitara koukeroivat ensin yhdessä, sitten vuorottelevat lyhyissä ja tehokkaissa soolonpätkissä. Tekstuuri elää, liekki lepattaa levottomasti. Biisi ei ole mikään balladi, mutta silti siinä on energioiden taustalla jotensakin mietteliäs pohjavire.
Samaa tunnelmaa jatkojalostaa Fly levottomasti kurvailevalla teemallaan. Kun alun koukeroisesta unisonokelailusta lopulta päästään, Saartin trumpetti lähtee omaan tyylikkääseen lentoonsa. Bassopuolen ostinatojankkaus, välillä useamman miehen voimin, on kappaleen itsepintainen selkäranka. Fredrikssonin syntikka valtaa trumpetin paikan, ja lähentelee jo avaruudellisia sfäärejä. Viinikainenkin saa soolovuoron, ja liihottaa jälleen Yrjö-palkinnon arvoisesti. Ennen lopetusta päästetään myös Jussi Lehtonen kolaamaan. Muuten Lehtonen onkin levyn mittaan aika kiltisti taustalla, pieni väläys totaalista hurjuutta siellä täällä olisi tehnyt kokonaisuudelle vain hyvää.
Viimeiseen Balladiin päättyy kilppareiden kiire. Saartin trumpetti tuhisee alarekisterissä, kimmeltää korkeammalla, Viinikainen soolosoundi on käreänkireä. Tässä balladissa ei yritetä soittaa vain ”kauniisti”, vaan sooloissa on myös kosolti seikkailumieltä.
Kaikkiaan nämä Fredrikssonin biisit ovat hyvinkin ok, useammin reippaan hajataittoisia kuin tiiviisti yhteen maaliin iskeviä. Sovituksiin olisin kaivannut enemmän vaihtoehtoja kaikkialla vyöryville unisonoille.
Lopulta monivärisen yhtyeen suola löytyy sittenkin yksilöistä. Saartissa ja Viinikaisessa Fredriksson on saanut bändiinsä kaksi hienoa solistia, jotka vahvalla panoksellaan auttavat nostamaan uuden yhtyeen kotimaisen fuusiojazzin kärkikastiin.
