2006 Presence Records PRECD 002
Cover design: Kari Rissanen.
1.Take six (Robson)
2.Last night (Tolonen)
3.Chesterfield blue (Tolonen)
4.Don’t ask why (Robson)
5.Climb the ladder (Robson)
6.The maze (Tolonen)
7.Dance (Tolonen)
8.Five leaves left (Tolonen)
9.Blast from the past (Robson)
All arrangements by Tasavallan Presidentti.
Frank Robson (voc, keyb), Jukka Tolonen (g), Juhani Aaltonen (sax, fl), Heikki Virtanen (b), Vesa Aaltonen (dr)
Recorded and mixed at Studio Stadi by Harri Merilahti, 2005-2006
Mastered in Finnvox by Pauli Saastamoinen
70-luvun alkupuolella oli kaksi suurta: Tasavallan Presidentti ja Wigwam. Noista jälkimmäinen oli minun bändini: keikalla ehdin näkemään Wigwamin popversion eli Nuclear Nightclub -miehistön Pembroke-Rechardt- Grounstroem-Österberg, mutta siellä pohjalla herättivät ihailua myös Wigwamin siihenastiset saavutukset Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan johdolla.
Pressaa en ole koskaan nähnyt keikalla, eikä suhde levyjen kauttakaan kovin läheiseksi aikanaan muodostunut. Paljon paremmilta maistuivat Jukka Tolosen soolouran ensimmäiset noin neljä levyä, sillä omillaan Tolonen oli 70-luvun tärkeimpiä innovaattoreita.
Jos Wigwam oli progerockia ja poppiakin, Pressan voisi luokitella jazzrockiksi. Runkomiehistö on tallella. Vokalisteista mukana on tällä kierroksella levyn materiaalistakin paljolti vastaava Frank Robson. Basistivaihtoehdoista Måns Grounstroem on sivussa, Heikki ”Häkä” Virtanen jälleen kehissä.
Robsonista ja rumpali Vesa Aaltosesta ei viime vuosina ole paljoa kuulunut, Häkä Virtasestakin vähemmän kuin joskus, mutta Jukka Tolonen ja Juhani Aaltonen ovat kumpikin tahoillaan ahkeroineet kovasti viime vuosina. Tolonen on soittanut intialais-suomalaista fuusiota, akustista kitaratriomusaa ja John Coltranen musiikkia nuorten jazzareiden kanssa, muun muassa. Juhani Aaltonen on ollut esillä oman hienon trionsa kanssa sekä mm. Nordic Trinityn riveissä.
Uudella levyllä Pressan jazzrockgenre on säilynyt, mutta ei tämä mitään elähtänyttä kierrätystä ole. Sekä soundeissa että soitteissa on etenkin kompin osalta reilusti vanhan koulun otetta, mutta se on vain terveellistä muistutusta pioneeriajoista. Pääasia on että soitto kulkee, Junnu Aaltonen venyy yhä myös rockaavan musiikin mukaan ja Tolonen vetää levylle ehkä monipuolisempaa soundimaailmaa kuin koskaan aiemmin Pressan kanssa.
Tolonen on rakentanut huolella koko kirjon: sointukompit, riffit ja napakat soolot, joista on karsittu pahimman progejazzkauden maratoonit pois, asia ilmaistaan ytimekkäästi. Jotakin nuoruuden lennokkuudesta ja loistokkuudesta on kyllä jäänyt matkan varrelle, mutta sehän on vain ymmärrettävää.
Levyn onnistumisen kannalta kovin tärkeätä on tietysti myös biisimateriaali. Pressa hoitaa homman tyylikkäästi. Ensinnäkin kappaleet erottuvat toisistaan, joka kattilassa ei ole samaa soppaa, ja koukuttavia mausteitakin löytyy tarpeeksi. Toiseksi onnistuminen syntyy siitä, ettei sittenkään yritetä liikaa. Ei ole lähdetty tekemään kuolematonta taideteosta, vaan juurevaa perusjuttua. Pressan perusosaamisessa yhdistyy jazzrockin instrumentaalinen lennokkuus selkeisiin ja helppotajuisiin laulubiiseihin. Aikamoisen hyvä balanssi on löytynyt.
Siinä mielessä tämän levyn kokee toisen konkaribändin onnistuneen paluukiekon sukulaisena. Colosseumin vuonna 2003 julkaisema Tomorrow’s blues hönki samaa rehevän ja rehdin (ei-kaupallisen) aikuismusiikin henkeä. Lievää sukulaisuutta on myös vokalistien äänessä. Chris Farlowen kaltainen bluesikas revittelijä Frank Robson ei ole, mutta perusäänen voisi sijoittaa johonkin Farlowen ja Gary Brookerin välille.
Pressa kiersi Suomea marras-joulukuussa ja jälleen jäi valitettavasti keikka väliin. Noinkohan missasin viimeisen tilaisuuteni? Levy on joka tapauksessa muistuttamassa suomijazzrockin tärkeistä suunnannäyttäjistä, ja se on hyvä se.
