Mikko Iivanainen vierailulla Viitasaaren Miekkaniemessä

1584
lukukertaa

Legendaarinen Miekkaniemi ei ole enää aktiivinen keikkapaikka, mutta Mikko Iivanaiselle tilan ”lainaaminen” järjestyi, onhan kitaristi sentään Miekkaniemen omaksi yhtyeeksi vuosien saatossa leimaantuneen Nordic Trinityn jäsen. Iivanainen tiesi täsmälleen mitä oli saamassa, ja Miekkaniemen taika puri jälleen upeassa kamarimusiikillisessa soolokitarakonsertissa.

Näitä soolokeikkoja kitaristi on kevään aikana heittänyt jo neljännessadan verran pitkin Suomea Lullaby for lost souls -albumijulkaisun merkeissä. Uutuuslevyn kappaleiden lisäksi Iivanainen ehtii puolitoistatuntisen keikan aikana soittaa Viitasaarella myös edellisen eli A river runs through it -albumin sävelmistöä.

Iivanaisen keikat kävisivät sellaisenaan kitaraklinikasta, niin monipuolisesti ne esittelevät kitaran ja erilaisten efektilaitteiden teknisiä ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Viitasaaren keikalla käytössä oli kolme soitinta: akustinen Waterloo, jyväskyläläisen Vuorensakun rakentama telecaster-mallinen sähkökitara sekä Gretschin puoliakustinen. Vahvistinpuolelta löytyi Monster (ynnä joku tunnistamattomaksi jäänyt vanha pikkuinen ruppana), pedaalilaudasta efektejä riittämiin, ja luupperikin oli ahkerassa käytössä.

Luuppailu on konsertissa riskaabeli homma. Se mahdollistaa yhdelle muusikolle kerroksellisen ja harmonisesti moniulotteisen kokonaisuuden rakentamisen, mutta samalla sitoo kädet jäykkään kehikkoon etenkin rytmisesti. Kokonaisen konsertin toteuttaminen luuppeja kerrostamalla on takuuvarmasti kuulijalle puuduttava kokemus. Iivanaisella tekniikka pysyi aisoissa, ja oli hallitsevana elementtinä noin kolmen kappaleen verran. Ne olivatkin mestarillisia näytöksiä, komeimpana esimerkkinä Spanish shadow, jossa luuppien runsaudensarvi yhdistyi Iivanaiselle tyypilliseen soundimagiaan.

On nimittäin melkoisen tajutonta, millaisen soundivalikoiman kitaristi pystyy sähköisistä soittimistaan taikomaan vain yhden kappaleen aikana, ja vieläpä niin, että kaikki muutokset ja väritysten vaihtumiset ovat taiteellisesti perusteltuja. Iivanainen soitti ajoittain todella hiljaa, mutta samalla soundeissa oli voimaa, ja ne kattoivat laajan spektrin eteerisen kauniista säröiseen murinaan. Nyt vaikutelma oli hallittu ja tyylitelty, mutta kovaa luukutettuna kitara olisi kertonut samoilla soundeilla paljon rankempaa tarinaa.

Äänenväriä muokkaavien efektien ohella Iivanaisen sähkökitaratyylille ominaista on runsas volyymipedaalin käyttö, joka tuo musiikkiin ”leijailevaa” vaikutelmaa, sekä aivan mestarillinen huiluäänien hallinta. Huiluäänillä kitaristi pohjusti etenkin musiikkinsa meditatiivista laitaa. Sille laidalle sijoittui myös konsertin ainoa lainakappale, Tapio Rautavaaran Sininen uni, josta Iivanainen on onnistunut laatimaan ikimuistoisen kitarasovituksen. Nerokasta vähäisemmäksi en millään kehtaa sitä kuvailla.