Matti Salo Trion hieno keikka Äänekosken ylpeydessä

769
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Matti Salo Trion Äänekosken konsertti sattui historialliseen hetkeen: juuri ennen keikan alkua Äänekoski Jazz ry piti vuosikokouksensa samassa talossa, ja päätti lopettaa Keitelejazz-festivaalin järjestämisen tykkänään. Äänekosken kaupunki oli muuttanut radikaalisti tukilinjaansa, eikä vuodesta 1985 asti eläneen festivaalin tekemiselle nähty enää olevan edellytyksiä.

No, jäi Äänekoskelle vielä jotain hyvääkin. Moninaiset vaiheet nähnyt vanha puutalo aivan kaupungin keskustassa on nykyään “Wille – olohuone ja keittiö”, ja siitä on pikkuhiljaa kehkeytynyt myös arvostettu keikkapaikka.

Puutalon viihtyisyys ja ennen kaikkea akustiikka on Willen salaisuus. Etenkin akustisen musiikin saralla Wille on itsekin kuin soitin, niin hienosti musiikki elää tilassa.

Niinpä myös tamperelaisen Matti Salo Trion konsertti oli Willessä silkkaa auditiivista nautintoa. Sen sähköiset elementit, Matti Salon kitarat ja Juho Kanervon bassoista toinen, nauhaton sähköbasso, sovittautuivat niin maltillisesti yhtyesoundiin, että henki oli akustinen, vaikkei ruumis sitä kokonaan ollutkaan.

Kanervon nauhaton oli kaiken vähänkin grooveen vivahtavan menon keskiössä, mutta muutoin rauhallisiin tempoihin ja puhutteleviin melodioihin vahvasti orientoitunut yhtye tarvitsi vielä enemmän kontrabassoa, ja usein jousella soitettuna. Tähän herkkyyteen kun vielä ynnää rumpali Simo Laihosen puurunkoisen Saari-setin, ja sen käsittelyn hyvin intiimillä tavalla, esimerkiksi ihan paljain käsin läpyttelemällä, saadaan vihiä yhtyeen esteettisistä pyrinnöistä. Salo kaiutteli ja vähän säröttelikin molempia kitaroitaan, puoliakustista ja täyssähköistä, ja kokonaisuutena yhtyeen perussointi oli Willessä pilvenpehmeää ja kädenlämpöistä.

Keikka rakentui luonnollisesti uuden levyn materiaalin varaan, levynjulkaisukiertueella kun oltiin. Levyn kappaleet ovat kaikki Salon sävellyksiä, mutta keikalla kuultiin myös muutamia Kanervon biisejä, jotka toivat lisää energiaa settiin. Kevätbolero oli juuri sitä, täynnä valoa ja keveyttä, ja riffibiisi Nousu (?) taisi olla koko illan räväkintä menoa, kun Laihonenkin innostui pistämään lopussa kunnon ryskeen päälle.

Uusi levy on erinomainen, mutta yhtye pystyy keikalla lisäämään vielä tulkinnan kerroksia. Esimerkiksi Allora-kappaleen liveversion jännitettä yhtye kykeni kasvattamaan hienosti Kanervon vinkeän sähköbassosoolon jälkeenkin, kun Salo yllytti kavereitaan tuimaan rypistykseen poikkeuksellisen rouhealla otteella.

Siispä: mainio levy, mainio keikka, mainioita miehiä!

 

Edellinen artikkeli3TM: Lake
Seuraava artikkeliJäähyväiset Keitelejazzille!
Kirjastonhoitaja. Kirjoittelija.
Jaa