Akateeminen ja energinen Sami Linna Quartet keikalla Jyväskylässä

1812
lukukertaa

Jazz Jkln kevätkausi alkaa olla kunnolla vauhdissa. Tällä kertaa jyväskyläläisiä jazzin ystäviä hemmoteltiin Vakiopaineessa, tuossa yläkaupungin omassa olohuoneessa, kun kitaristi Sami Linna oli tuonut yhtyeensä kaupunkiin Jazzliiton kiertueen merkeissä.

Akateemisinta mahdollista jazzia, saattoi kitaristi myhäillen todeta, sillä kun Linna itse oli tohtoroitunut juuri Jyväskylän keikan päivämäärällä, koko kvartetti olikin nyt tohtorismiehiä. Eikä mitä tahansa tohtoreita, vaan johtajatasolta, sillä kaikki ovat tällä hetkellä myös esimiesasemassa jazzkoulutuksen saralla, suomalaiset Sibelius-Akatemiassa ja rumpali Dana Hall DePaulin yliopiston jazzkoulutuksen johtajana (ja on mukana monessa muussakin koulutuspyrinnössä Yhdysvalloissa).

Kannattaa muuten vilkaista mitä Wikipedialla on kerrottavanaan Hallista, etenkin jos haluaa silmäillä läpi mojovan listauksen niistä todella suurista jazznimistä, joiden kanssa Hall on päässyt tekemään töitä tavalla tai toisella.

Kovasti Hall näytti nauttivan myös yhteistyöstä suomalaisten kanssa, ja intoutui välillä melkoisen kovaiskuiseen piiskaukseen, joka energioillaan innosti selkeästi sekä soittajakollegoita että yleisöä.

Myös vanha kansanviisaus tuli taas todistettua todeksi, nimittäin tämä: jos mukana on urkuri Mikko Helevä, bändi on aina mahtava, ja svengaa niin penteleesti.

Myös Vakiopaineessa olisin ollut täydellisen tyytyväinen, vaikka paikalle olisivat ilmaantuneet vain Helevä ja Hall. Musan groove ja pyhä svengi rakentui näiden kahden varaan, ja kun rytmisoiton hienouksissa riittää näin paljon seurattavaa, ei siinä hirveästi muuta kaivata.

Tuttuun tapaan Helevä hoiti myös basistin tehtävät sekä koskettimia että jalkapedaaliakin hyödyntäen, ja urkurin improvisaatiot olivat aina kirkkaita kohokohtia kappaleiden kulussa.

Jos duokeikkakin olisi välttänyt, olkoon sitten hienona bonuksena tämä eturivin kaksikko, Linna ja saksofonisti Jussi Kannaste, joiden kumpaisenkin iltapuhde oli myös aivan mainio. Muutaman minimalismiin painottuneen TM3-keikan jälkeen oli mukavaa kuulla Kannasteen työtä rennommissa merkeissä, kun nyt pääsi välillä tuuttaamaankin, vyöryttämään runsaita sooloja, ja varioimaan soundillisesti pelkistetystä kauneudesta rehevään riekkumiseen. Kannaste soitti koko illan silmät kiinni, ja vaikka näin jää puuttumaan katsekontakti soittajakollegoihin, kontakti itse musiikkiin oli koko ajan korkeimmalla tasolla.

Linna on jazzkitaran traditionalisteja, eli soittaa puhtaalla soundilla koko lailla ilman venytyksiä tai keinotekoista sustainia. Soundi voi siis ensi alkuun tuntua kuivahkolta, mutta mitä pitemmälle ilta ehti, sen notkeampia ja nokkelampia Linnan soolot olivat, ja myös kitara pystyi kasvattamaan yhtyeen kierroksia. Yleisön makuun oli myös Linnan riisuttu ja tunteikas lähestymistapa Henry Mancinin balladiin Dreamsville, joka kuultiin kitaratrioversiona ilman saksofonia.

Paljon oli yhtyeen reseptissä sitä perinteistä rakennustapaa, eli kitaran ja saksofonin unisonoriffejä, teema-soolot-teema-rakentelua, mutta kekseliäät melodianpätkät ja kokonaisuuden taidokkaasti muokattu arkkitehtuuri tenhosivat. Muodon puolesta biiseistä erottui Hallin Umoya, joka rakentui Helevän sinnikkään bassojuoksuttelun varaan, siitä kaikki lähti ja yksinäiseen bassoon kaikki myös päättyi.

Ylipäätään modaalisuuden kanssa keskustelevan jazzin ja funkyn souljazzin yhdistäminen samaan bändikonseptiin toimi mainiosti. Soiton äärimmäisen korkea (akateeminen) taso ja improvisoinnin liekin kohoaminen aina vain korkeammalle nosti tunnelman vääjäämättä Vakiopaineen kattoon.