Equally Stupidin tuore viiden tähden levy Escape from the Unhappy Society sai rinnalleen viiden tähden kiertueen. Ainakin Viitasaaren Miekkaniemessä meno oli huimaa.
Illan avasi kuitenkin ranskalainen Matthieu Metzger sopranino- ja alttosaksofonien tasavertaisuuteen perustuvalla sooloesityksellään.
Myös Equally Stupidin Pauli Lyytinen on tehnyt soolosaksofonikonsertteja, mutta kuten tuon projektin Machinery-nimi kertoo, hänen konseptissaan perussoittimet saavat kuorrutusta roimasta efektoinnista. Metzger sen sijaan tutki Miekkaniemessä akustisen soittimen rajoja. Hänen ytimekäs konserttinsa oli aikamatka, joka kantoi barokista tähän päivään ja ylikin. Leimallista Metzgerille oli arpeggioiden ja sekvenssien (samaa motiivia toistetaan eri korkeuksilta) runsas viljely, jolloin vapaammat improvisaatiopurskahdukset maistuivat juuri siltä: vapaudelta. Ominaista oli myös saksofonin perkussiivinen käyttö: läppien paukuttelu ja rapsuttelu ilman puhallustakin. Saksofonisti pystyi myös tuottamaan katkeamatonta virtausta kiertoilmahengityksen avulla, joten teknisessä monipuolisuudessaan ja vaativuudessaan konsertti kävi samalla soitinklinikasta.
Oman ja lainatun yhdistelmä oli tajuton. Metzger sai tolkkua mm. Frank Zappan sävellyksestä, joka oli tehty alunperin lyömäsoitinkvartetille, lavensi huikeasti Georg Philipp Telemannin yksinkertaisen kaunista huiluteemaa ja huipensi konserttinsa soittamalla yhtä aikaa molempia saksofonejaan kun Gershwinin Summertime sai yhden erikoisimmista versioinneistaan ikinä.
Metzgerin ajoittain haastavakin akustinen johdanto petasi Equally Stupidille iskun paikan. Sen otteissa on paljon vaikutteita freestä, niin free jazzista kuin free rockista, mutta yhtyeen voima tulee sittenkin pohja-arkkitehtuurin selkeydestä ja hurjasta energiasta. Meier mättää rikkaasti, Sigurdsson riffittelee baritonikitarallaan ja Lyytinen joko pelaa samaa peliä Siggin kanssa tai irtoaa tymäkän taustan päällä hurjiin vapaamielisiin sooloihin.
Equally Stupidin voisi määritellä free-mausteiseksi riffibändiksi, ja sellaisena se on järkyttävän tehokas.
Samalla se on hyvin sähköinen ilmestys. Meier sentään meni perinteisellä akustisella rumpusetillä (jota tosin modifioi kiitettävästi kahden virvelirummun taktiikalla, virittelemällä rumpujen ja lautasten päälle kankaita, asettelemalla pari peltiä päällekkäin tai pikkusymbaaleja rumpukalvoille), mutta Sigurssonilla ja Lyytisellä oli lattialla yhteensä parisenkymmentä efektipedaalia.
Muutamassa biisissä Sigurdsson paineli jopa basso-osastoa jalallaan lattiakeyboardpedaalista, kitaraa samalla näppäillen. Ärjyjä, tehokkaita ja kauniita soundeja baritonikitarasta irtosi, ja voimaa tuli vielä lisää kahteen viimeiseen kappaleeseen, kun Sigurdsson vaihtoi todelliseen bassokitaraan, Fenderin VI-malliin. Se on soitin, joka soi bassotaajuuksilla, mutta jota soitetaan täsmälleen kuin kitaraa.
Äänirekisterit sinänsä heittivät efektilaitteiden ansiosta vähän väliä häränpyllyä. Lyytinenkin pisti välillä pedaalin polkaisulla bassosaksofoninsa kirkumaan korkealta, ja vastaavasti tenorinsa mouruamaan matalia murjaisuja.
Kaikkiaan voi sanoa että elektroniikka oli molemmilla hienosti hallussa: efektoinneista kaivettiin upeita, tarkoituksenmukaisia tehoja, päälleliimatusta temppuilusta ei puhettakaan.
Encore-kappaleeseen kutsuttiin mukaan myös Metzger. Turkish robbery oli äärinopeata etnojazzia, jossa saksofonien toisiinsa kietoutuneet kimurantit linjat kohottivat Miekkaniemen yleisön melkoisiiin sfääreihin.
Siinä mielessä jännästi ilta meni, että ensin lavalla oli yksi, sitten kolme ja lopulta neljä, ja tällä kertaa enemmän oli aina enemmän. Turkkilaisvyörytyksen jälkeen illan muusikot saivat työpuhteestaan ansaitsemansa, näissä ympyröissä kerrassaan kiihkeän innostuneelta maistuneen yleisöpalautteen.
Matthieu Metzger, Equally Stupid Miekkaniemessä 5.2.2017
Tuotanto: Charles Gil, Vapaat Äänet & Suomen Jazzliitto
