Pauli Lyytinen ”Machinery” starttasi ilman koneita, ihan puhtaalla saksofonilla vain. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että Lyytisen sooloproduktiossa luodataan saksofonin rajoja kaikin tavoin. Soittimen ”erikoisista” tekniikoista voisi laatia pitkän listan, ja Lyytinen ehti vilauttaa kiinnostustaan niihin moniin, mutta taiteellisesti mielekkäässä kontekstissa. Vielä kakkosbiisissäkään ei päästy koneiden äärelle, vaan keinotekoista muokkausta edusti ”Thunder tube”, leikkikalu, joka ränniin tungettuna toimii ikään kuin luonnonkaikuna.
Tämän jälkeen saavuttiinkin jo Machinery-levyn nimikappaleeseen, ja saimme oivan oppitunnin kerrostamisen taiteesta. Lyytinen soitti ensin komppipohjat, pisti sitten luupit päällekkäin pyörimään, ja intoutui siihen päälle sooloilemaan hyvinkin irtonaisesti. Helppoa kuin mikä, paitsi ettei ollut, vaan vain helpon kuuloista.
Vaihdos tenorista alttoon jatkoi setin energistä linjaa, ja antoi Lyytisestä kuvan maagina tai shamaanina. Sen jälkeen saavuttiinkin tämän saksofonistin äärirajoille prässänneen konsertin suvantoon, jonka Lytinen itse määritteli ”romanttiseksi balladiksi”. Eteerinen, siis runsaalla kaiulla rikastettu hidas soutelu veikin kauniiseen ECM-virtaan. Ja tämä tunnelma oli tietysti sopivaista rikkoa illan huumoripläjäyjksellä, Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennon ärsyttävästi pörisseellä vastineella Hyttysen paluu.
Lyytinen päätti settinsä yhteen hienoimmista sävellyksistään. ”Ja hän heräsi Petroskoista” oli vuonna 2009 julkaistun Laser-yhtyeen levyn nimikappale, ja oli Popparissa Lyytisen soolovetona suorastaan loistokas. Ensimmäinen startti ei vienyt pitkälle paristo-ongelmien vuoksi, mutta Lyytinen kokosi itsensä, ja näytti miten niitä elektronisia apparaatteja hyödyntämällä voi yksikin luova ihminen päästä loistavan runsaaseen lopputulokseen.
Petroskoissa oli huikea groove, vänkä ja unohtumaton pääteema, monenlaisia vaihtelevia osioita, joissa eri luupit nousivat toisia merkittävimmiksi, ja kaiken kruununa järisyttäviä sooloja.
”Machineryä” kyllä, mutta Petroskoi-biisi kelpaisi samalla minulle edustamaan tämän päivän kiinnostavinta ”saxophonerya”.
Yhtä lailla upea elämys oli tämän saksofonistien yhteiskiertueen toinen osa, Jorma Tapion ja Kaski-yhtyeen konsertti.
Black Motor kaikkine lukuisine levyineen ja keikkoineen sekä monine vieraineen on yksi suomalaisen jazzin merkittävimpiä aikalaisilmiöitä. Polkujen risteäminen nimenomaan Jorma Tapion kanssa on erityisen hieno juttu.
Yksi näkökulma yhteistyöhön on Edward Vesala. Tapio soitti aikoinaan Vesalan Sound & Fury -yhtyeessä, ja Black Motor -rumpali Simo Laihonen on yhdessä Mika Kallion kanssa selkeimpiä Vesalan rytmisen ajattelutavan jatkajia.
Laihonen on kuitenkin oma miehensä, Vesalaa selkeämmin muita kuunteleva ja samalla hyvin dynaaminen yhtyesoittaja kaikista vapausasteistaan huolimatta. Laihosessa on myös jännää itäistä fiilistä: kimakat pikkulautaset ja muhevat gongit värittävät soittoa, ja myös puukehikkoisten rumpujen käyttö vie ajatukset luomuun ja jotensakin zeniläiseen henkeen.
Basisti Ville Rauhalassa Laihonen on löytänyt sielunkumppaninsa, pitkää yhteistyötä ei ihmettele ollenkaan. Myös Rauhalan tyyli on hyvin persoonallinen, usein perkussiivinen ja aluksi levottomilta tuntuvien intervallihyppyjen kautta lopulta hypnoottisen vangitsevan kokonaislinjan löytävä. Silmät kiinni soittava Rauhala on kuin transsissa, ja hänen meditatiivinen soolonsa olikin yksi illan tunteikkaimpia hetkiä.
Tapion soiton kuulin usein hymneinä: Laihonen ja Rauhala saattoivat olla tiheässä ja raivoisan energisessä menossa, mutta saksofoni liidätteli teemojaan pitkinä, rauhallisina linjoina kiinteällä ja kauniilla soundilla. Tästä myrskyn ja rauhan yhdistelmästä syntyi majesteetillinen vaikutelma.
Uuden Ghatika-levyn nimibiisissä Tapio uiskenteli tummissa vesissä bassohuilullaan, ja vaikka monissa saksofonivedoissa oli myös villiä vuolautta, suuri linja löytyi spiritualiteetti-aspektin kautta. Kerava Jazz lienee hereillä!
Pauli Lyytinen ”Machinery”
Jorma Tapio & Kaski
Jazzliiton kiertue
Poppari 17.3.2016
