Keski-Suomessa on menossa hullu maaliskuu. Suhteessa yleisömääriin keikkoja on nyt hurjasti, joten väistämättä tulee väliinputoajailtoja. Näin kävi tällä kertaa Martti Vesalan kvintetille, jonka konsertin alkaessa kuulijoita oli noin kaksi soittajaa kohden. Illan kuluessa tilanne sentään hieman parani.
No, ammattilaisen tunnistaa muun muassa siitä ettei ilme värähdäkään, oli kuulijoita kaksi tai kaksi tuhatta. Pienellekin yleisölle soittaessa on joka tapauksessa oltava tekemisen meininki, eikä kyse ole mistään ylimääräisistä treeneistä.
Vesalan porukka soitti mistään tinkimättä kaksi settiä tarkkaa ja huoliteltua modernia jazzia. Yhtä Woody Shaw -coveria lukuun ottamatta kaikki kappaleet olivat Martti Vesalan sävellyksiä vuosien varrelta, mutta kiitettävän monesta Vesala pääsi toteamaan, että tuoretta tavaraa tämäkin on.
Kokoonpanoltaan ryhmä on ihan perusjazzkvintetti: edessä Petri Puolitaival, saksofonit ja huilu, sekä bändiliideri Martti Vesala, trumpetti ja flyygelitorvi. Taustatriossa Joonas Haavisto soittaa pianoa, Juho Kivivuori kontrabassoa ja Ville Pynssi rumpuja.
Kaikille oli varattu omat soolopaikkansa, mutta luonnollisesti pianisti Joonas Haavisto ja etenkin puhaltajat saivat suurimmat improvastuut.
Konsertin kuluessa tuli useammankin kerran sellainen fiilis, ettei musiikki kaikesta taidokkuudestaan ei ole kovin persoonallisesti kaikesta muusta erottuvaa. Illan koko kuvaksi tämä ei onneksi kuitenkaan jäänyt.
Sitä omintakeisuutta toi lopulta esiin muutamakin rakenteellisesti kunnianhimoinen kappale. Moniosaisimmasta sävellyksestä löytyi useita jänniä rytminvaihdoksia, soolojen ja yhteisten paahtojen tehokasta vuorottelua ja loppuhuipennuksessa vielä puhaltajien käreätä kollektiivisooloilua.
Rakenteellisesti yhtä lailla kiinnostava oli myös illan impressionistisin sävellys, jonka aloittivat huilu ja sordinoitu trumpetti Pynssin maalaillessa malleteilla. Yhtyesointi oli kuulasta ja pehmeää, ja huilusoolon taustalla soi vaikuttavasti Haaviston repaleinen pianokimmellys.
Mieleen jäi myös Wayne Shorterille omistettu, 60-lukulaisuutta peilaava kappale. Hidas, ei ihan balladi kuitenkaan, leppeästi hyväilevä biisi, jossa Puolitaipaleen täysiverinen tenoritunnelmointi vakuutti, samoin Kivivuoren kaunis bassosoolo.
Shaw-cover vedettiin kvartetilla ilman Puolitaivalta. Tavoitettiin rentoa, rauhallista svengiä Pynssin johdolla, pakotonta ja irtonaista. Konsertin toinen kvartettinumero, uusi sävellys jälleen, mentiin puolestaan ilman Haavistoa. Ilmavassa teoksessa yhdistettiin toimivasti rytmisesti vapaata rapistelua ja verevää, sinisointista puhallinkudosta.
Solistista puhallinvoimaa yhtyeessä löytyy kiitettävästi. Vesala itse suosii siistiä, puhdasta sointia ja soololinjatkin ovat samaa tarkkaa ja hyvin huolellista sarjaa. Puolitaival on muusikkona monipuolisempi. Vesalan musiikissa viihdytään kauttaaltaan melko cooleissa maisemissa, mutta Popella on tunnetusti potentiaalia paljon hotimpaan soittoon, ja siitä saatiin muutamassa soolossa pieniä iltaa raikastavia vihjeitä.
Tuhdeimmat soundit oli joka tapauksessa säästetty lopetukseen. Toisen setin päätös oli jo railakas, vaikkei vieläkään sentään kiihkeän up-tempoinen. Encoressa vapauduttiin sitten lopullisesti, etenkin Puolitaipaleen alttosoolossa oli jo irrottelun makua.
Martti Vesala Quintet
Poppari, Jyväskylä, 15.3.2012
Martti Vesala (tp, fl-h)
Petri ”Pope” Puolitaival (ts, as, fl)
Joonas Haavisto (p)
Juho Kivivuori (b)
Ville Pynssi (dr)
