Jazzcore jyräsi Popparin kevätfestarin finaalissa

908
lukukertaa
Aymeric Avice. Kuva: Kalevi Plattonen.

 

Jyväskylän Popparin neljän peräkkäisen huippuillan jakso ei olisi voinut sopivammin päättyä. Mitä tällaisen finaalin jälkeen voisi enää tulla, paitsi hiljaisuus ja uusi alku? Ei tehnyt mieli kotimatkalla kuunnella musiikkia, eikä heti seuraavana päivänäkään. Monikansallinen Jean Louis vetäisi sellaisen annoksen freejazzpunkmetaljyrää, ettei pahemmasta väliä.

Samalla Jean Louis tuli osoittaneeksi mitä Suomesta puuttuu. Jotain tällaiseen vivahtavaa ehkä löytyy kotimaisen free jazzin tuolla puolen, mutta joka tapauksessa huomattavasti nykyistä enemmän kaipaisin Jean Louisin tapaista näkemystä, musiikkia, jossa otetaan riskejä, mennään äärirajoille, ei pelätä tuntematonta.

Eikä kaiken tarvitse tosiaankaan aina onnistua, riittää kunhan pistetään kaikki peliin, edes joskus, edes jossakin. Täysillä tekemisen asennetta Jean Louisin soittajat voisivat siinä sivussa opettaa useimmille muillekin maapallomme ihmisille. En rakastanut ihan joka hetkeä, mutta jonkinmoisen puhdistumisen tunteen ja musiikillisen minän nollauksen Popparin illassa tulin kokeneeksi.

Kalpeaksi jäävä määritelmä Jean Louisin musiikille on jazzcore. Hardcore syntyi aikanaan punkin ja äärinopean metallin yhdistelmänä. Nyt tapahtuu samanlaista jazzpohjalta. Jean Louisista voisi saada jotain käsitystä, kun kuvittelee John Zornin, Motörheadin ja Stockhausenin jälkeläisten kohtaavan.

Paikoittain Jean Louisin musiikki kuulostaa free jazzilta tai vapaalta improvisaatiolta, mutta musiikki onkin tarkasti jaksotettua ja sovitettua. Yhtye suosii pitkiä jatkumoita, joissa riffit, teemanpätkät ja ennen kaikkea rytmit vaihtuvat toisiksi salamannopeiden käännösten sarjoina. Tyyli vaatii soittajilta valtavasti, hereillä pitää olla koko ajan tai tipahtaa.

Raivopäinen energia on Jean Louisille tuhat kertaa tärkeämpi juttu kuin miellyttävät tonaaliset tapahtumat. Niin trumpetti kuin bassokin palvelivat monessa kohdassa ensisijaisesti perkussiivisina elementteinä.

Ja se sointi! Joachim Florentin basso oli ajettu viiden pedaalin läpi, Aymeric Avicen trumpetti soi toisen mikin kautta puhtaana, mutta toinen mikki kulki yhdeksän pedaalin läpi. Nähdäkseni kaikki efektilaitteet olivat analogisia, joten Avicella on ollut mieletön kokeileminen ja työstäminen kun lopputulemana yksi trumpetin ääni saattoi tuottaa raastavia sointukenttiä.

Avice oli bändin pääjyrä, mutta omaksi suosikikseni kohosi upeasti virtuoosi-soittamisen ja raivopäisen lemmyttelyn välillä tasapainotellut Florent. Hulvattomasti rummutelleen Francesco Pastacaldin tehtävänä oli luotsata eturivin sekopäät jotensakin samalle kartalle.

Jean Louis
Poppari, Jyväskylä 11.4.2010
Aymeric Avice trumpetti
Joachim Florent basso
Francesco Pastacaldi rummut