Jyväskylän Kesä 2006

898
lukukertaa
Kimmo Pohjonen. Kuva: Aki Kolehmainen.
Kimmo Pohjonen. Kuva: Aki Kolehmainen.

Jyväskylän Kesä on tunnettu puheohjelmastaan ja sanattomasta teatterista, mutta makoisaa tarjontaa löytyy vuosittain myös musiikin puolelta.

Kimmo Pohjonen & Samuli Kosminen: Kluster
Aaltosali 12.7.2006

Kimmo Pohjonen on kertonut pitävänsä tekemisiään marginaalimusiikkina. Ehkä niin, mutta tämä on sitten sellaista marginaalimusiikkia, joka houkuttelee helposti satoja kuulijoita Jyväskylän Kesän konserttiin. Tähän lienee jokin osuus toki sillä, että Pohjonen tekee nykyään kotimaan keikkoja harvakseltaan. Naama ja nimi eivät pääse kulumaan.

Silti itse tekemisessä on se jokin, joka kiinnostaa ihmisiä. Pelkästään se musiikki, jota Pohjonen ja Samuli Kosminen tekevät ei minun mielestäni vielä riitä, mutta kun konseptiin lisätään kaksikon kokonaisvaltainen esiintyminen ja päälle vielä Hessu Yli-Aholan äänet ja Valo Virtasen valot, tavoitellaan jo spektaakkelinomaista ilmestystä. Elämykset ovat harvassa ja siksi ne ovat myös aina haussa musiikillisen esittämisen rintamilla. Moni tuntuu löytävän Pohjosesta sykähdyttävän elämyksen.

Klusterin seikkailut kiehtovat tältä pohjalta monia sellaisiakin, jotka eivät välttämättä ole suuntautuneet juuri tällaiseen musiikkiin musiikkina.

Mitä se Klusterin musiikki sitten on? Se on imaginaarista etnomusiikkia, hakkaavia, toisteisia rytmejä, vähäistä temaattista tapahtumista, suurta ääntä, fyysistä jyrää. Pohjosen harmonikka on yhtä paljon lyömäsoitin kuin säveltasollinen elementti, ja harmonikaksi tunnistettava ääni häivähtää vain harvoin. Efektit vievät harmonikkaa lavatansseista tai pelimannimeiningistä Jimi Hendrixin suuntaan. Rytmipuolen päävastuun kantaa Samuli Kosminen, joka on poiminut kaikki soittamansa äänet Pohjoselta, vaikkakin on toki niitä rankasti tietokoneella käsitellyt. Tämän hurjan kosmisen äänivyöryn päälle tulee vielä Pohjosen “laulu” tai paremminkin saamelai- suudesta vapautettu joiku, hyminä, hyrinä ja huuto. Hurjimmillaan musiikki on lähes pelottavaa: silloin kun klusterit kasattiin kakofoniaksi ja samalla äänenvoimakkuus kasvoi äärimmilleen, vaikutus oli jo lähellä väkivaltaisen fyysistä. Niitä jaksoja ei kovin herkille ihmisille uskalla suositella.

Ja se elämys löytyi: keikan jälkeen A-Sali räjähti vielä kerran, tällä kertaa hurmoksellisiin suosionosoituksiin.

Iiro ystävineen III
A-Sali 13.7.2006

Iiro Rantalalla oli kiire: tuskin juontajan esittelysanojen kaiku oli ehtinyt häipyä kun Iiro oli jo täydessä vauhdissa oman stride-boogie-pianohurjastelunsa parissa. Se oli koko illan energisintä pianonsoittoa, mutta intensiteetti ei sittenkään pahemmin laskenut kun Iiro sai lavalle uuden yhtyeensä, jossa musisoivat kitaristi Jukka Orma ja moottoriturpa Felix Zenger. Iiromaisen epäortodoksinen oli siis ryhmän kokoonpano, mutta miksipä tehdä jotain samanlaista kuin kaikki muut? Iirollahan on jo Töykeänsä normaalimpia juttuja varten.

Vaan onko bändi ihan täysverinen kollektiivi, se jäi epäselväksi. Ehkä kyseessä on sittenkin enemmän Iiro-soolo, jota Orma ja Zenger värittävät. Jukka Orman tekniikka on omaperäinen ja roisin romuluinen. Ehkäpä juuri siksi hän on Iiron valinta. Sujuvia jazzkitaristejahan Suomessa on runsaudenpulaksi asti, mutta Iirolla lienee ollut haussa jotakin ihan muuta.

Illan kovimman suosion sai omalla sooloesityksellään Felix Zenger. Sirkustaiteen ja musiikin puoliväliin sijoittuvaa human beat box -touhua ei voi kun ihmetellä ymmyrkäisenä: miten muka ihmisestä voi lähteä tuollaisia ääniä? Täysverinen virtuoosi Zenger omalla alallaan on, ja rumpali josta kaikki roudarit varmasti tykkäisivät. Täysi rumpusetti ja vähän ylikin kun mahtuu pieneen mikrofonikoteloon.

Iiron varsinaiset vieraat olivat tällä kertaa laulajat Merja Larivaara ja Kari Tapio. Solistien osuus oli illan vaisuinta antia, sillä kumpikaan ei pystynyt jättämään omia maneerejaan, laulamaan jotakin uutta. Kari Tapio oli ihan väärentämätön Kari Tapio, ja silloin Iiron yhtye oli pelkkä Kari Tapion säestäjä. Vaikka Iiro itse heitteli hienoja pianovälikkeitä sekä Larivaaran että Tapion biiseissä, ei yhtye syttynyt muutoin eloon, puhumattakaan että laulajien ja bändin yhteispeli olisi nostanut kummatkin jollekin uudelle tasolle.

Silti Iiron ystävät -konserttikonsepti on edelleen toimiva. Siitä vaan riskejä ja erikoisia, odottamattomia solistivalintoja jatkossakin. Eihän etukäteen voi tietää mistä löytyy se ihmeellinen luovuuden kipinä, joka tekee ainutkertaisesta konsertista ainutlaatuisen.

teksti: Pentti Ronkanen

Present Sense, Nieminen & Litmanen, sekä dj Anna S
Jazz Bar 14.-15.7.06.

Viime vuoden Jyväskylän Kesä jäi itselleni mieleen kuumatunnelmaisesta Dalindèon klubikeikasta. Tänä vuonna aivan yhtä hektisiä hetkiä ei ehkä koettu, mutta Kesän klubit tarjosivat silti taattua laatua.

Perjantain esiintyjä Present Sense oli liikkeellä seitsenhenkisellä miehistöllään. Levyllä elektroninen projekti muuntui live-tilanteessa kolmen naisvokalistinsa eturiviin luottavaksi lämminsoundiseksi yhtyeeksi. Ideanikkarit Jarno Lappalainen ja Sampo Härkönen tuntuivat tyytyvän mielellään heille tarjolla olleisiin rivimiesten rooleihin kolmen upean laulajan taustalla. Kimmo Salminen rummuissa piti yllä maukkaasti napsahtelevaa poljentoa.

Pakko myöntää, että Present Sensen rautaisuus keikkakontekstissa tuli itselleni pienoisena yllätyksenä. Yhden kappaleen mittainen levytutustuminen (kappale Nature Girl kokoelmalla Hot As Hel) antoi odottaa jotain aivan muuta. Hyvin kotioloissa ja levyltä soitettuna toimiva kipale jätti runsaasti arvailun varaa live-tilanteen toteutuksen suhteen. Onneksi Present Sense päätyi täsmälleen oikeaan ratkaisuun: levyn ja liven täydelliseen erotteluun.

Yhtyeen lavasoundi viittasi mielestäni jollain tapaa 1970-luvun syvällisen jazzin suuntaan. Levymerkki Strata East olisi ehkäpä voinut julkaista tällaista musiikkia. Retroa Present Sense ei kylläkään ole, tuotakoon se samalla julki. Oikeastaan en osaa kuvailla bändin äänimaailmaa kovinkaan tarkasti. Levyreferenssiä kun ei ole olemassa ainakaan toistaiseksi. Tietyllä tapaa mieleen juolahti naapurimaamme Ruotsin kultakimpale Koop, mutta Present Sense oli omalla tavallaan väkevämpi, voimakkaampi.

Yhtä kaikki, esitys oli äärimmäisen vakuuttava ja raikas. Vielä tuntematon ja siis “puun takaa” iskenyt Present Sense olisi kieltämättä ansainnut suuremman ja innokkaamman yleisön. No, jahka debyyttilevy on onnellisesti pihalla, saatamme me yhtyeen jo aiemmin hoksanneet vaikuttaa hyvinkin aikaamme edellä olleilta musadiggareilta.

Dj Anna S:n perjantain setti oli sekin takuutavaraa. Tanssia teki mieli meidänkin, jotka emme oikein osaa. Illan huipensi lähestulkoon valomerkin aikaan dj-setin mukana alkanut armoton live-jamittelu, joka ei meinannut loppua edes baarihenkilökunnan valoshown myötä. No, kotiinkin sentään päästiin lopulta.

Lauantaina Jazz Barissa oli vuorossa suurehkoon kulttisuosioon tasaisen varmasti noussut Nieminen & Litmanen. Homman nimi on tämä: Hammond ja rummut. Konsepti on yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuonna 2001 Hypnomenin suojissa alkanut projekti tuntuu olevan nykyään emobändiäänkin suositumpi. Siispä myös Jazz Bar oli täyteen ahdettu.

Tiivis tunnelma loi keikalle hienon jalustan ja urkurumpu-paahdon intensiivisyys rakentui tälle pohjalle upeasti. Ensimmäinen setti tuntui olleen ohi yhdessä hujauksessa. Kovaa luukuttanut bändi tuntui vasta päässeen vauhtiin, kun jo oli tauon aika. No, ainakin yleisö pysyi nälkäisenä.

Toinen setti oli jo edellistä pidempi ja pakko on myöntää yhtyeen instrumentaation nähden suorastaan ällistyttävän monipuolisen soundin hieman kärsivän kovassa kulutuksessa. Hitusen kompaktimpi setti olisi toiminut paremmin. Silti on myös todettava duon vakuuttavuus lavalla. Herrat suorastaan tihkuvat kaurismäkeläistä lavakarismaa ja vähemmän todellakin on enemmän.

Vastustamattomat groovet Milestones Of Turenki sekä Urheiluruudun vanhan tunnarin mieleen tuova Leo Jokela Rides Again olivat illan selkeä kliimaksi – valitettavasti myös kaljatuoppi kädessä jammailleiden Kesä-vieraiden mielestä. Tanssilattia oli nimittäin suorastaan ennätyksellisen tahmainen ja lasinen.

Itse ihastuin eniten Niemisen & Litmasen saumattomasti toimineeseen sanattomaan kommunikaatioon lavalla. Oli helppoa kuvitella se hetki, kun muiden Hypnomiesten poistuessa kahvitauolle urkuri ja rumpali jäivät ensi kerran hieman jamittelemaan…

teksti: Matti Nives