Tampere Jazz Happening 2005

942
lukukertaa
Solveig Slettahjell. Kuva: Pentti Ronkanen.
Solveig Slettahjell. Kuva: Pentti Ronkanen.

Suomijazz.com ei voinut tänäkään vuonna vastustaa Tampere Jazz Happeningin houkutuksia. Tyylillisesti rikas ja värikäs ohjelmisto veti väkisin Hämeeseen Pyhäinpäivän viikonlopuksi. Tomasz Stanko ja E.S.T. olivat etukäteen takuuvarmoja juttuja, mutta Tampereen festivaalia odottaa aina myös yllätysten takia. Ja niitähän sitten riitti tänäkin vuonna, moneen suuntaan.

Vuosikerta 2005 oli huippujen osalta hieno, kokonaisuus odotetun monipuolinen mutta samalla myös epätasainen. Esiintyjät jakoivat tutusti mielipiteitä, taiteilijoiden tyystin erilaisten esteettisten suotimien läpi puristamat esitykset pistivät ajatukset liikkeelle ja testasivat kunkin kuulijan suhdetta tässä ajassa soiviin psykoakustisiin värähtelyihin…

Collectif Slang
E.S.T.
The Yohimbe Brothers

Pakkahuone 4.11. klo 20

Ranskalaisen Collectif Slangin esityksessä seurattiin varmasti suurimmalla mielenkiinnolla Médéric Collignonin touhuilua. Tämä uskomaton äänitaiteilija on vieraillut Suomessa useasti mm. Louis Sclavisin yhtyeissä ja hämmästyttänyt aina kyvyillään. Collignonin yhteydessä voikin kysellä lähinnä sitä onko tekniikka ja metodi aina musiikin palveluksessa vai meneekö ihmisäänen rajojen koettelu joskus tarkoituksettoman temppuilun puolelle.

Temppuilua tai ei, Collignon joka tapauksessa teki improvisaationsa melko lailla saman kaavan mukaan kuin muissakin täällä koetuissa yhteyksissä. Improvisaatioiden uskomaton verbaalinen tai paremminkin ”syllabinen” nopeus ja huikea ääniala ovat Collignonin tavaramerkkejä. Ylimmät äänet kohoavat niin korkealle ettei yksikään koloratuurisopraano sinne asti pääse. Hallittu ”sekoaminen” kuuluu myös aina Collignonin metodiin. Hieman tyyli kuluu kun useamman kerran miehen näkee, mutta ei siinä mitään, juttu on oma ja aina vähintäänkin säväyttävä.

Collectif Slang ei ollut kuitenkaan pelkästään Collignonin varassa. Muu porukka oli samalla tavalla asialleen omistautunutta väkeä. Etenkin saksofonisti Laurent Geniez tuntui olevan Collignonin sielunveli ja yhtye-energian kohottaja. Rumpali David Aknin kolisteli tauotta kovalla draivilla, kitaristi Maxime Delpierre joko soitti pitkään yhtä ääntä/sointua tai repi ja riipi efektisiä hälyääniä, Olivier Sens loihti täyteääniä sampleristaan ja Geniez veteli fonistaan pitkiä jaksoja pelkkää lyhyttä toisteista riffinpätkää. Tämä tekemisen kaava tuotti energistä ja tiivistä kudosta, mutta suuret kaaret olivat hakusalla. Collectif Slangin pitää vielä kehittää konseptiaan jotta todellinen läpimurto olisi mahdollinen. Virkistävä konsertin avaus kuitenkin.

Esbjörn Svenssonin trio ja Tomasz Stanko ovat niitä esiintyjiä, joiden kautta Tampere Jazz Happening hakee valtavirtaisempaa jazzyleisöä impro- ja avantgardeihmisten lisäksi. Nämä esiintyjät saattaisivat yhtä hyvin soittaa yleisjazzfestivaaleilla, vaikkapa Espoon April Jazzeilla, mutta Tampereen kontekstissa ne asettuvat erilaiseen valoon. Happeningissä tarvitaan (myös) juuri tällaista korkeatasoista jazzmusiikkia. Mieluummin näin kuin yrittää erilaisia avauksia muiden yleisöjen suuntaan kovin eri tavalla virittyneellä musiikilla (lue: ei-improvisatorisella, vertaa esimerkiksi viime vuoden ska-viritelmät).

E.S.T. oli juuri niin hyvä kuin sen on kerrottu keikoilla olevan, tai sitten vielä vähän parempi. Nyt tuli selväksi mitä Svensson tarkoittaa sanoessaan E.S.T.:n olevan rockyhtye, joka soittaa jazzia. Soundillisesti eniten rockia on basisti Dan Berglund silloin kun hän iskee särkijän päälle ja revittelee kunnolla, mutta kyllä koko trion asenne on terveellä tavalla populistinen.

Mitään metelimusiikkia E.S.T. ei silti ole, vaan se hallitsee loistokkaasti musiikin dynamiikan hienoista balladeista raivokkaaseen tykitykseen. Svensson on suurenmoinen pianisti, yksi tyylikkäimpiä soittajia tällä hetkellä. E.S.T.:n musiikissa on vaikeutta suoritustasolla, mutta siinä on samalla mozartmaista helppoutta, kuulija on kevyesti koukussa.

Yohimbe-veljesten mielenkiintoisimmat jutut olivat kitaristi Vernon Reidin elohopeainen soitto ja räppäri/laulaja Taylor McFerrinin äänellään tuottamat rytmiset efektit ja improvisaatiot. Sen sijaan en lämmennyt ollenkaan kovasti mainostetulle turntablismille. DJ Logicin sanotaan olevan levynpyörittäjien, skrätsääjien eliittiä. So what? Soittimina levysoittimet ovat sittenkin pelkkä kuriositeetti. Niillä on sijansa mustan musiikin kulttuurihistoriassa, mutta pelkästään musiikin ehdoilla, tässä ja nyt kuunneltuna, skrätsäys antaa niin mitättömän vähän, että minun puolestani levarit voi huoletta kantaa ullakolle pölyttymään. On vain niin paljon fiksumpiakin tapoja tuottaa rytmiä ja ääntä…

Yohimbe rokkasi halutessaan tehokkaasti, mutta Reid on aito eklektikko. Ei siis kelailtu liian kauan samaa juttua, vaan heiteltiin iloisesti sekaisin kaikenlaista kivalta tuntuvaa. Rock ja hip hop saivat suurimmat osuudet yhtyeen musiikissa, mutta välillä hupailtiin jopa kantrin puolella tavalla josta Zappa-vainaakin olisi digannut. Lopulta kävi kuitenkin niin, että kokonaisuus oli mieluummin hajanainen ja hapuilevasti hakeva kuin kauttaaltaan mielenkiintoinen tai toimiva.

Trevor Watts – Jamie Harris Duo
Gebhard Ullmann’s Basement Research 5tet
Brötzmann – Pliakas – Wertmüller

Pakkahuone 5.11. klo 14

Brittiveteraani Trevor Watts tunnetaan isoistakin orkestereista, mutta tällä kertaa hän tuli Suomeen vain lyöjä mukanaan. Näin Tampereella jatkui pienimuotoisten esitysten perinne, sillä duo- tai jopa sooloesitykset kuuluvat usein festivaalin kuvaan.

Voisi sanoa että parasta Wattsin soitossa oli kiertohengitys. Tällä tekniikalla hän pystyi takaamaan tauotonta musiikillista virtaa joko altolla tai sopraanolla Harrisin lyömien päälle. Saattoipa Watts puhkua tavaraa vähän liikaakin, sillä jäsentäminen ei tuntunut hänen parhaalta puoleltaan. Näin useimmat duon kappaleet tuppasivat olemaan yksitotisia rullauksia.

Jamie Harris pisti itsensä todella koville, niin että ennen viimeistä kappaletta hikinen lyöjä joutui puhaltamaan oikein kunnolla. Lyhyempi setti olisi riittänyt paitsi Harrisille, myös kuulijalle, sillä duoformaatin rajoitukset tulivat vastaan hyvissä ajoin. Harrisin mielikuvitus ei riittänyt kovin monipuoliseen työhön, vaan kaikesta fyysisestä vaativuudestaan huolimatta kompit olivat turhan junnaavia. Konsertin avauksena duoesitys oli ihan OK, muttei sen enempää.

Ullmanin maukkaasti freekuvastoa hyödyntänyt ja silti jäntevää sävellyksellistä otetta manifestoinut pikkuorkesteri oli täysin yllättäen koko lauantain paras bändi. Ullmannin uljasta näkemystä ja hyvin orkestroitua kokonaisuutta ryydittivät vielä erinomaiset solistit. Bändityöstön aikana Julian Argüelles antoi panosta lähinnä baritonilla, mutta illan ylivoimaisesti komeimman soolon hän veti sopraanosaksofonilla. Samaten pasunisti Steve Swell oli mainio, mainio mies. Ullman itse ei ottanut tärkeitä soolopaikkoja, vaan oli parhaimmillaan soittaessaan bassoklarinettia Argüellesin baritonia vasten.

Ulmannin tiiviisti yhteen puhaltanut porukka tarjoili älykästä musiikkia loistavalla draivilla, ja silloinhan liikutaankin jo hyvin lähellä Happeningin ydintä.

Päiväkonsertin huipentajaksi ajateltu Peter Brötzmann ei osunut, vaan upposi. Vapaata heavy jazzia paukuttanut kolmikko on rasittavasti yhden ainoan metodin bändi. Se joka pitää, saa varmasti koko rahan edestä, mutta toisin ajatteleva voi saman tien poistua. Minulle riitti tällä kertaa vartin näyte, välillä myöhemmin kävin tsekkaamassa jatkuiko sama meno. Se jatkui. Puolustan vetäytymistäni sekä psyyken- että kuulonsuojelulla, sillä Brötzmannin yhtyeen musiikki tuli ämyreistä tuskaa tuottavalla volyymillä.

Brötzmann oli mukana upeassa Chicago Tentetissä vuoden 2003 Happeningissä. Sen kollektiivisissa äänimyrskyissä oli puhdistavaa voimaa, sillä orkesterilla oli draamassaan rikkautta ja sävyjä. Omillaan Brötzmann ei näköjään ”tee kompromisseja”. Enpä tee minäkään, vaan jätän muille nämä paljon melua tyhjästä -projektit.

Jacob Fred Jazz Odyssey
Solveig Slettahjell Slow Motion Quintet
KTU

Pakkahuone 5.11. klo 20

Ohjelmalehtisessä yritettiin Jazz Odysseyta yhtyettä vähän hypettääkin kyselemällä josko tässä olisi ”se seuraava jazztrio”. Vastaus on helppo antaa, ei ole eikä tule. Pari hyvää jaksoa settiin mahtui, mutta sitäkin enemmän keskenkasvuista kohkaamista.

Tuskin koskaan olen kuullut basistia, jonka käsitys hyvästä tai edes käyttökelpoisesta soundista olisi näin kaukana omastani. Reed Mathisin perussoundi oli tukkoon demppaantunut, muodottomana humiseva möykky, jonka ilmettä ei vähääkään ehostanut löysä ja ponneton hiplailu peukalolla. Vielä paljon karmivampaa oli hänen tiuhaan käyttämänsä soolosoundi, jossa basson matalat taajuudet oli efektoitu pois, niin että tultiin korkealta ja kovaa naukuvan riipivästi. Hirveän kuuloista. Asiaa eivät yhtään auttaneet basistin showelkeet, ”eläytyminen” ja poseeraaminen. Muutamassa soolossa mies keskittyi pelkästään soittamiseen, ja osoitti silloin että motorista lahjakkuutta sormissa on yllin kyllin. Jostakin Mathisiin vain pitäisi saada kaadettua myös tyylitajua, ennen kuin hommasta tulee yhtään mitään.

Pianisti Brian Haas oli tyypiltään mahdollisimman paljon ääntä tuottava hysteerikko. Halpaa yleisönkosiskelua olivat spiikkien muutamat heitot Bushin suuntaan. Pojille oli ilmeisesti kerrottu miten Euroopassa helpoimmin voitetaan yleisön kannatus.

Täysin lahjaton Jazz Odysseyn porukka ei musiikillisesti ole, mutta todella kova esiintymis- ja elämänkoulu olisi edessä, jos yhtyeestä haluttaisiin kasvattaa vaivaannuttavan sijasta oikeasti säkenöivä trio.

Solveig Slettahjellin yhtye oli täydellinen vastakohta Jazz Odysseyn hysteeriselle meluamiselle, ”slow motion” oli enemmän kuin totta. Solveig ei ole juuri hitustakaan jazzlaulaja, hän laulaa suoraan, pelkistetysti ja puhtaasti. Ääni on syvä, kaunis, pehmeästi sointuva ja sen käyttö hienovireistä, hyvin pidäteltyä. Slettahjell lauloi välillä hyvin, hyvin hiljaa, ja se tuntui Jazz Odysseyn ja KTU:n välissä painavalta julistukselta.

Myös yhtyeen soitto oli äärimmäisen pidäteltyä, jopa liiallisuuksiin asti. Miten ihmeessä nämä muusikot jaksavat tehdä kokonaisen konsertin, jossa he kilpaa yrittävät soittaa mahdollisimman vähän? Kurinalaista porukkaa!

Solveigista kuullaan epäilemättä vielä. Eväitä on pidemmälle kuin nyt kuultiin, sillä Tampereella Slettahjellin minimalistinen laulutaide ei saanut yhtyeen työstä juuri lainkaan lisäravinteita.

Tampereelle oli tänä vuonna sattunut monta ”yhden metodin” yhtyettä. Brötzmann oli sitä, yhtä ja samaa, samoin omallaan tavallaan Slow Motion. Harmi, että Kimmo Pohjosen KTU:kin on aivan liikaa pelkän metodin varassa. Se metodi on sinänsä komea ja toimiva, ainakin performanssin ja spektaakkelin tasolla, mutta kun meteli ja pöly laskeutuu, sävellyksellinen onttous alkaa paistaa läpi. Pidän bändin energiasta ja Pohjosen löytämästä shamanistisesta esiintymistyylistä. Mutta onkos kuninkaalla mitään päällä?

KTU:lla ei oikeastaan ole kunnollisia sävellyksiä, vaan ennemminkin kyse on loitsuista tai manauksista. Tätä arkaaista yhteyttä korostavat Pohjosen vokaaliosuudet, jotka ovat kuin joikua ilman saamelaiskytköksiä.

King Crimson -miehet antavat Suomen oloissa kummasti lisäarvoa Pohjosen tekemisiin. Ilohan näitä progen veteraaneja oli seurata: Trey Gunnia omituisen ties-kuinka- monikielisen soittimensa kanssa (samalta otelaudalta mies hoitaa sekä bassopuolen että sulavat kitarasoolot) ja etenkin Pat Mastelottoa. Tampereella kuulee paljon svengaavia ja oikeasti luovia lyömäsoittajia, joten pikkuisen Mastelotossa häiritsi komppien ylitasaisuus kautta kulmikkuus, mutta miehen iloinen ja soitonnälkäinen asenne korvasi paljon.

Pohjonen on silti bändin kingi ja tapahtumien keskipiste. KTU:ssa harmonikka on Pohjoselle ennen kaikkea efektilaite ja suorastaan lyömäsoitin, tonaalinen soittaminen on pieni välttämätön paha siellä klustereiden välissä.

Spektaakkelistahan KTU:ssa oli kyse: TV:n kuvausryhmät, täysi sali, jopa nuorisofanitusta ja lopulta suurin osa katsomosta osoittamassa suosiota seisaaltaan, mikä ei Tampereellakaan ole ihan jokapäiväinen ilmiö.

Amsterdam String Trio
Tomasz Stanko Quartet
OrkestRova

Pakkahuone 6.11. klo 14

Alavireisen lauantain jälkeen sunnuntai suorastaan pelasti Happeningin taiteellisen puolen. Kolme loistavaa, tyystin erilaista yhtyettä, joista yhdessä rakentui rikas ja rakas kokonaisuus.

Avaajan paikalla oli hieno jousitrio Amsterdamista. Se toi tuulahduksen länsimaisen taidemusiikin traditiosta. Klassinen ja improvisaatio, minimalismi ja huumori yhdistyivät trion musiikissa.

Hieno oli trio, vaan sellisti oli kerrassaan loistava. Ernst Reijseger antoi oppitunnin siitä miten vakava ja kevyt voidaan musiikissa yhdistää. Yhtyeen koko ohjelmisto oli alttoviulisti Maurice Horsthuisin säveltämää, surumielistä, kevyttä, älyllistä, rentoa, piilohauskaa ja sitten oikeasti hupihauskaa iloittelua. Aikuisten miesten pakotonta hurvittelua ja kepeätä leikittelyä musiikin traditioilla.

Puolalaisen jazzin kaikkien aikojen muusikko Tomasz Stanko on yhä vireessä, ei epäilystäkään. Alaäänissä oli vähän turhan paljon ”räkää”, mutta keski- ja ylärekisteri soivat edelleen komeasti. Lyyristä tavaraa Stankon ja nuorten puolalaisten soittajien yhtye odotetusti enimmäkseen tarjoili. Vaikka Wasilewskin trio on kunnostautunut tuollaisen kirkkaankaihoisan, kimmeltävän pianomusiikin tekijänä, bändi oli minusta kuitenkin parhaimmillaan vauhdikkaissa vedoissa. Stanko-papparainen intoutui tuliseen tilutukseen ja Wasilewski oli rikkaasti polveilevissa suurten linjojen juoksutuksissaan huikean hyvä.

ECM-jazz käy hyvin Tampereelle. Sitä paitsi se on ehtymätön luonnonvara, joten lisäannosten toivossa on hyvä elää.

OrkestRovan Tampereella kuultuun versioon amerikkalainen Rova Saxophone Quartet oli ottanut mukaansa kolme japanilaista ja neljä suomalaista muusikkoa. Basisti Antti Lötjönen, trumpetisti Verneri Pohjola ja pasunistit Markku Veijonsuo ja Ilmari Pohjola saivat tällä kertaa kunnian edustaa Suomea Happeningin päälavalla.

Suomella ei ollut sävellyksellistä osuutta Orkestrovan konsertissa. Sen sijaan japanilaiset, pianisti Satoko Fujii ja trumpetisti Natsuki Tamura, olivat tuoneet Rovalle hurmaavia kappaleita. Tamuran huumoripläjäyksen ideana oli pistää kaikki sooloilijat myös ”laulamaan”. Koomista efektiä rovalaiset hakivat myös bändin pomottamisella, kun milloin kukakin komenteli kollegoita sisääntuloihin. Rovan omista sävellyksistä vastasi Steve Adams, jonka vuorolla kuultiin myös totisempaa torvensoittoa, milloin hienoa orkesterisatsia, milloin vapaampaa, kollektiivisesti improvisoitua kudosta. Makea päätös Happeningin pääkonserteille!

Tampereen vahvuudet ovat ennallaan. Festivaalin fyysinen miljöö, Pakkahuone, Klubi ja Telakka, on ihanteellinen musiikin kuunteluun. Tosin Klubi pitäisi kiireesti saada tyystin savuttomaksi. Tärkeintä on kuitenkin sisältö. Tampereella uskalletaan vielä ottaa riskejä. Kuinka monesta muusta festivaalista voi sanoa samaa?

Kaikesta ei kuulijan tarvitse pitää, mutta makoisia sattumia löytyy takuuvarmasti joka vuosi. Tämä edellyttää tosin useamman festivaalipäivän läpikahlaamista. Esimerkiksi jos oma kokemukseni olisi tänä vuonna jäänyt pelkän lauantain varaan, olisin pettynyt melkoisesti. Onneksi perjantai ja sunnuntai nostivat tapahtuman omalle tasolleen.

Suomalaisen musiikin osuudesta puhutaan jatkuvasti monien kotimaisten jazzfestivaalien yhteydessä. Se on ihan asiallinen kestoaihe, ja näköjään myös Happeningin yhteydessä. Kotimaiset yhtyeet pääsivät tänä vuonna esille Telakalla, mutta päällekkäisyydestä johtuen päälavan yleisön ei ole käytännössä mahdollista niihin tutustua.

Näkökulma 1: Helpoin kuviteltavissa oleva tapa nostaa lauantain konserttien tasoa olisi ollut valita sinne joku monista hyvistä kotimaisista vapaan laidan yhtyeistä. Näkökulma 2: korkeatasoinen ja mielenkiintoinen suomalainen improvisaatio ansaitsisi näkyvyyttä alan tärkeimmällä estradilla, Tampere Jazz Happeningin päälavalla.

Tampere Jazz Happening 3.-6.11.2005