Kesän viimeisiin festivaaleihin kuuluva Viapori Jazz kuuluu myös kesän parhaisiin. Festivaali on nopeasti löytänyt oman linjansa: pieni voi olla kaunista myös pääkaupungissa. Viapori Jazz tutkailee ohjelmistossaan mielenkiintoisella nykyjazzin yhteyksiä muihin musiikinlajeihin, mutta perusjazziakaan ei unohdeta.
Viimeisen 30 vuoden saari on kehittynyt rapistuneesta linnoitusalueesta koko kansan Suomenlinnaksi. Vuonna 1973 perustetun Suomenlinnan hoitokunnan johdolla saarta on restauroitu sekä houkutteeksi matkailijoille että virkistäytymispaikaksi kaupunkilaisille. Ja samalla tietenkin on otettu huomioon saarella vakituisesti asuvat vajaa tuhat helsinkiläistä.
Onkin jotenkin uskomatonta miten pääkaupungin melskeestä ja kiireisestä sykkeestä pääsee täydellisesti eroon vain reilun 10 minuutin lauttamatkalla. Suomenlinna on itse asiassa piskuinen, rauhallinen kylä suurkaupungin kainalossa.
Saaren kehitystyössä on otettu huomioon myös kulttuuri. Suomenlinnassa onkin nykyään tarjolla tiloja pienille tapahtumille. Esimerkiksi Tenalji von Fersenin juhlasali on kerrassaan upea, enpä muista jazzia näin hienossa paikassa ennen kuulleeni.
Näihin puitteisiin kelpaa rakentaa jazzfestivaalia. Ja kun festivaalin taiteelliseksi johtajaksi on saatu Jukka Perko, on selvää että yhteydet maan huippumuusikkokuntaan toimivat musiikinlajista riippumatta. Viapori Jazz pystyy niin halutessaan toteuttamaan sellaisia ”sisäpiirin” juttuja, joita ei muualla nähdä.
Suomijazz kävi kokemassa Viaporin hienoa tunnelmaa kahden festivaalipäivän ajan. Kuulematta jäivät ensimmäisen ja viimeisen päivän konserteissa esiintyneet Jukka Perko & Viisikko solistinaan Emma Salokoski, U-Street All Stars ja Ahava.
Festivaalin keskimmäiset päivät tarjosivat kuitenkin runsaasti innostavaa musiikkia. Jazzin ystäville suosittelen parin lomapäivän säästämistä jatkossa elokuun loppuun, mutta varansa täytyy pitää. Kunhan sana kunnolla leviää, Viapori Jazzin konsertit saatetaan jatkossa hyvinkin myydä loppuun jo ennakolta.
Etelän syli: Luis Pasquetin musiikkia
Umo Jazz Orchestra & Iiro Rantala
Vanha levyhalli 22.8. klo 19
Vuonna 1917 syntyneen uruguaylaisen säveltäjän Luis Pasquetin 70-luvun alun keikkamatkasta Suomeen tuli hieman aiottua pidempi. Rakkaus sekoitti päätä sen verran, että Pasquet jäi Ilsensä luo Suomeen, ja asuu tätä nykyä Lahdessa. Pasquet säveltää ja soittaa edelleen.
Etelän syli -konsertti aloitettiin tyypillisellä Piazzolla-kokoonpanolla: viulu, bandoneon, sähkökitara, basso ja piano. Muutoin Piazzollaan vertaaminen on sekä täysin turhaa että pakollista. Turhaa, sillä Latinalaisessa Amerikassa tangoa eri tavoin hyödyntäviä säveltäjiä riittää, ja eihän kaikkia suomalaisia kevyen musiikin säveltäjiäkään aina Toivo Kärkeen verrata. Pakollista, sillä Piazzolla on kuitenkin se ainoa säveltäjä, joka täällä on oikeasti lyönyt läpi. Piazzollan musiikki tunnetaan hyvin, ja siitä on hyvä ottaa suuntimia muuhun latinalaiseen tangopohjaiseen ja viihdettä ”taiteellistavaan” musiikkiin.
Pasquetin kvintettimusiikki ei ole niin äärimmäisen ladattua ja nykivän koukkuista kuin tyypillinen, usein aggressiivisuuteen asti yltävä Piazzolla. Pasquet tarjoaa rauhallisempaa tyylittelyä, läpikotaisin romanttista, hempeääkin musiikkia, jolla etenkin viulisti Maija Linkola ja pianisti Iiro Rantala pääsivät herkästi herkuttelemaan. Petri Ikkelän bandoneon oli luonnollisesti välttämätön osa soundia, kvintetin pohjat loivat basisti Ville Huolman ja kitaristi Petri Krzywacki.
Lopulta kvintettiosuus jäi koko konsertin parhaaksi anniksi. Pasquetin isolle orkesterille sävelletyt/sovitetut teosten anti oli vähän kevyenlaista, toisteista ja kaavamaistakin. Tilannetta ei parantanut se, että UMO Jazz Orchestra oli tällä kertaa silmin nähden vain töissä. Vakavailmeinen soittajisto ei tuntunut innostuvan musiikista lainkaan, ja se elämäniloisuus ja kepeys mitä Pasquetin musiikissa kuitenkin selkeästi sentimenton ohella on, jäi esityksen tasolla kokonaan piiloon. Jos positiivista energiaa oli, se ei välittynyt yleisölle asti. Ehkäpä huippusoittajat eivät kokeneet materiaalia tarpeeksi haastavaksi?
Onneksi sentään big band -osuuden solistina oli muusikko, joka oikeasti innostui asiasta. Konsertti oli näin pedattu Iiro Rantalalle, ja hän käyttikin tilaisuuden täysimääräisesti hyväkseen. Aiemminkin Tango Kingseineen latinalaisten tyylien kanssa kuherrellut Iiro on tunnetusti häpeilemätön romantikko, ja nyt hän pääsi ajoittain vyöryttämään ja paisuttelemaan estoitta.
Lopullisesti konsertin tunnelman pelasti Luis Pasquet itse. Saamastaan lämpimästä vastaanotosta liikuttunut 86-vuotias säveltäjä soitti konsertin ylimääräiset, kaksi pientä hempeästi helmeilevää pianokappaletta, jotka sulattivat yleisön täysin.
Jazz-iltamat 70-luvun tyyliin
Teppo Mäkynen & Teddy Rok 7
Olli Ahvenlahti ”The poet”
Tenalji von Fersen
Perjantai-illan nimi oli Teppo Mäkynen. Hän rummutti hurmoksellisesti fuusioillan molemmissa yhtyeissä. Teddy Rok 7 on ensimmäinen Mäkysen omissa nimissä kulkeva yhtye. UMO:n lievän virkamiesmeiningin jälkeen oli vapauttavaa kokea yhtye, jossa muusikot todella nauttivat täysin rinnoin soittamisesta, ja osoittavat silminnähtävää iloa siitä että saavat kuulua juuri tähän nimenomaiseen luovaan yhteisöön.
Yhtyeellä on mainio kolmen puhaltajan eturivi: saksofonistit Timo Lassy ja Mikko Innanen sekä trumpetisti Jukka Eskola. Kun puhaltajien messevät yhteisriffit ja vuolaat sooloilut yhdistetään lähes raivokkaan energiseen rytmiryhmään, saadaankin aikaan yksi viime vuosien parhaista bändi- tulokkaista. Ville Riippa hoitaa koskettimet ja varsinainen rytmirytinä on lähtöisin kolmikosta Timo Hirvonen (basso), Mamba Assefa (lyömäsoittimet) ja maestro Teppo Mäkynen (rummut).
Teddy Rok 7 tuuttasi tuimaa funkjazzrypistystä, innostunutta ja innostavaa kilpasoitantaa. Kyllä kulki, kovaa ja komeasti.
Myös Olli Ahvenlahden 70-luvun progejazzin päivitys onnistui hyvin, paljolti Ahvenlahden ja Eero Koivistoisen tukena olleen nuoremman polven komppi- ryhmän Mäkynen-Hirvonen energisyyden ansiosta. Kompin ote olikin selkeästi aggressiivisemppi kuin mitä 70-luvulla oli tapana. Esimerkiksi Teppo Mäkysen soitossa kuuluu selkeästi viime aikojen mustan populaarimusiikin rytminen kehitys, silloinkin kun hän soittaa ”jazzia”. Timo Hirvonen on maanmainio tulisesti funkkaavan puputuskompin ylläpitäjänä, mutta soolotyöskentely ei ole vielä samalla tasolla, pihviä ei aina löydy tarpeeksi.
Kokonaisuuden kruunasi illan yllättäjä, vielä melko tuntematon kitaristi Timo Kämäräinen, joka latasi vapautuneesti kerrassaan hulvattomia, musisoinnin iloa uhkuvia sooloja. Verraton pelimanni! Ylipäätään tässä projektissa sukupolvet kohtasivat hedelmällisesti, eikä musiikin vanhentuneisuudesta ollut merkkiäkään. Eipä ihme, että Olli Ahvenlahti näytti suorastaan onnelliselta pianonsa takana.
Jazzin uusi sukupolvi nyt!
T.K. Takavuori Band
Ilmiliekki Quartet
Vanha levyhalli 23.8. klo 14
Sibelius-Akatemian nuorista lahjakkuuksista kootut yhtyeet olivat saaneet ansaitusti oman konsertin. Sateinen lauantai-iltapäivä ei houkutellut suuria yleisömääriä vanhaan lentokonehalliin, mutta eipä mene montaakaan vuotta kun nämä soittajat ovat jo kaiken jazzkansan tietoisuudessa.
T.K. Takavuori Band on yhtä kuin saksofonisti Teemu Takanen, trumpetisti Kalevi Louhivuori, pianisti Joonas Haavisto, basisti Lasse Lindgren ja rumpali Joonas Riippa.
Louhivuori on Jyväskylän kasvatti, Suomalaisen konservatorion ja Jazz Barin vilkkaan jamitoiminnan koulima soittaja. Nuoresta iästä huolimatta soitto- kokemusta on jo rutkasti. Esimerkiksi lyyristä, modernia jazzia esittävässä Myöhä-yhtyeessä hän on jo osoittanut taitonsa sekä soittajana että säveltäjänä.
Myös T.K.Takavuori Band soittaa pelkästään omaa musiikkia. Louhivuori, Teemu Takanen ja Joonas Haavisto ovat yhtyeen säveltäjiä. Kevyt, akustinen ote siivittää näppäriä mainstream-kappaleita, Haavisto soittaa ilmavan kauniisti, ja puhaltajat saavat paljon soolotilaa. Takanen on solisteista kaunosieluisempi, fonisoundi on poikkeuksellisen kirkas ja kuultava, Louhivuori saattaa ajoin yltyä energisempäänkin puhkumiseen. Hyvä kvintetti, joskin kokonaisuudessa on vielä hieman opintotyön makua.
Ilmiliekki Quartet puolestaan tuntuu täysin valmiilta ja kypsältä yhtyeeltä. Itse asiassa sen anti taisi olla koko festivaalin painavinta taidetta. Kevään Jazzliiton kiertueen jälkeen yhtye on mennyt yhä tiiviimpään ja keskittyneempään ilmaisuun. Voisi hyvin uskoa, että kaverit harrastavat joogaa tai mietiskelyä tai muuta, joka auttaa uppoutumaan täysin siihen mitä on tekemässä, niin sisällä hartaan latautuneen soiton uumenissa kaikki muusikot olivat.
Yhtye malttaa onneksi pitää impressionistiset kappaleet kyllin lyhyinä, joten kokonaisuus ei pääse muodostumaan raskaaksi. Ilmiliekin energia on hiljaista voimaa, se ei ilmentynyt vauhtina tai ryskeenä, mutta siellä se oli pinnan alla pitämässä kokonaisuutta tiukasti paketissa. Kaikki soittajat toimivat hienosti, vaikka tässä yhtyeessä ei ole kyse taitojen näyttämisestä. Esimerkiksi pianisti Tuomo Prättälän nerokkaimmat oivallukset saattoivat syntyä hyvin pienistä liikkeistä, pienten impressioiden luomisesta, mutta ne olivatkin sitten täysin kohdallaan. Verneri Pohjolan omaperäinen trumpetinsoitto on yhtyeen suuri voimavara. Rumpali Olavi Louhivuoresta saattaa tulla mitä vain, myös säveltäjänä. Basisti Antti Lötjösen maltillisen pidättyvä soitto täydensi kvartetin hienon esityksen.
Ilmiliekki Quartetin ensimmäinen levy ilmestyy syksyllä levy uudella kotimaisella TUM-levymerkillä.
”Suomalainen” : Eero Koivistoisen yhtye solistinaan Johanna Iivanainen
Funkkis! 20-luvun modernia jazzia uusina sävellyksinä: Jukka Perko, Severi Pyysalo & Kaartin Seitsikko
Vanha levyhalli 23.8. klo 19
Suomalaisuuden, sen henkisen perinnön ja musiikillisen ”alkumaiseman” ja amerikkalaisen jazzin yhdistämisessä Eero Koivistoinen on onnistunut ehkä kaikkein parhaiten. Tätä nykyä Eero Koivistoisella on monien muiden projektien ohella koossa myös kelpo mainstream-yhtye. Seppo Kantosen säkenöivän pianismin varaan on helppo rakentaa. Koivistoinen itse on toinen pääsolisti tenorillaan, ja porukan täydentävät basisti Ville Huolman ja rumpali Mikko Hassinen.
Viapori Jazzin keikka oli samalla tämän yhtyeen ja laulaja Johanna Iivanaisen uuden levyn julkistaminen (Suomalainen, Silence SLC 017). Utu-levyn kansanlaulusovitusten jälkeen Koivistoinen on ottanut työn alle kotimaisen viihteen, kansan musiikkia sekin mitä suurimmassa määrin. Lähdemateriaali on oikeastaan melko sekalaista sillä Pieni sydän – ja Kotka ruusu -tangojen sekä Rempallaan-kupletin lisäksi mukana on Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan ja Pelle Miljoonan Tahdon rakastella sinua. Lisäksi levyllä on Koivistoisen omia uusia sävellyksiä Juice Leskisen teksteihin, ja tietysti nimikappale, Jorma Eton kuluneseen suomalaisuushöpötykseen aikaansaatu tuore musiikillinen ilmiasu.
Johanna Iivanainen on noussut nopeasti parrasvaloihin monenlaisen musiikin tulkkina JimJamMurMurin ja Free Controlin kokeilevuudesta Antti Sarpilan traditionaaliseen jazzviihteeseen asti. Tämän konsertin (ja samalla levynkin) suurin ongelma oli kuitenkin mielestäni juuri solistin osuus. Vaikka Iivanainen on taitava improvisoija, tässä konseptissa hän ei saanut käyttää näitä lahjojaan lainkaan. Hänen osansa oli nyt vain laulaa pelkistetysti kappaleiden teemat jazzbändin säestyksellä, muusikoiden improvisaatioiden väliin. Se ei ollut herkkua, kun kyse on vaikkapa Rempallaan-renkutuksen tasoisista lähtökohdista. Iivanaisen käyttö oli nyt tuhlausta, tehtäväkuvan puolesta tilalle olisi voinut vaihtaa kenet tahansa tangoprinsessan tai karaokekuningattaren.
Toimiakseen todella tällainen konsepti vaatisi laulajalta vangitsevan omaperäiset äänivarat ja/tai valtavan karisman. Iivanainen ei ainakaan vielä pysty vakuuttavasti menemään kappaleen tekstisisällön sisälle ja taakse, ja todella vangitsemaan yleisöään laulun maailmaan, vaan jää ulkokohtaiseen lauleskeluun. Niinpä hänen urallaan tämä projekti tuntuukin harha-askeleelta.
Mainiota rajojen kolkuttelua oli tarjolla iltakonsertin toisessa osuudessa. Funkkis! -kokonaisuudessa Jukka Perko ja Severi Pyysalo soittivat yhdessä lyömäsoittimilla vahvistetun Kaartin Seitsikon kanssa. Konsertissa kuultiin pelkästään uusia, juuri tälle kokoonpanolle tilattuja sävellyksiä, tekijöinä Pyysalon lisäksi Esa Onttonen, Kari Ikonen, Pekka Pohjola, Jarmo Savolainen, Mikko Hassinen ja Marzi Nyman.
Tilausvaiheessa säveltäjiä oli pyydetty sisäistämään saksalaispohjaisen torvisoittomusiikin tila Suomessa 20-luvulla ennen jazzin tuloa maahan, ja yhdistämään näihin tunnelmiin nykyjazzia ja omaa persoonallisuutta. Vaihtelevia ja veikeitä tunnelmiahan tästä sopasta syntyi. Näitä herkullisia kappaleita päästään toivottavasti kuulemaan myöhemmin myös levyltä.
Sopivasti lauantai-illan konsertin aikaan jymähti päälle koko Helsingin pimentänyt sähkökatkos. Onneksi sentään bändien välisellä roudaustauolla, ja kun Kaartilaiset eivät tarvinneet sähköistä äänentoistoa, ei minkäänlaista hämminkiä päässyt syntymään. Päinvastoin, rennot spiikkaukset (=huutelut) nostattivat hymyn suupieliin, ja kun myös musiikki hykerrytti, kelpasi hämärtyvässä hallissa istuskella ja nauttia. Ja palasivathan ne sähkötkin, juuri kun nuotinluku alkoi käydä mahdottomaksi.
FC Helsinki
Arpa on heitetty -jamit
Päällystökerho ”Ylis” 23.8. klo 22
Viapori Jazzin lauantai-ilta huipentui Päällystökerho Yliksen jameihin. Illan avasi riemastuttavan eläväinen FC Helsinki, New Orleansin brassimusiikin pohjalta reippaasti funkin suuntaan lähtenyt joukkio. Bändi saapui paikalle kulkueena soitellen hillitöntä versiota Ghostbusters-räimeestä. Välillä kuultiin vähän jazzikkaampiakin biisejä, mutta Haamujengin veroisesti yleisöä pisti pähkinöiksi Nylon Beat -anthemi Viimeinen, joka toimi pirun hyvin torvijatsikappaleenakin.
FC Helsingin menevyyden pohjustaa irtonaisesti kulkevalla bassojylyllään maan johtava sousafonisti Jussi Harju. Orkesterilla kaikkiaan on erittäin hyvä meininki. Suositellaan kaikenlaiseen ilonpitoon!
Varsinainen jamiosuus oli rakennettu sekin pilke silmäkulmassa. Jamikonsepti oli outo ja hullu, ja siksi oikein hyvä. Kappaleet arvottiin (esivalinnan oli tehnyt joku ilmeisen sairas mieli, olihan mukana Lasten liikennelaulun ja Pikku kakkosen postin tapaisia mahdottomuuksia). Yleisö sai sitten päättää kunkin kappaleen tyylilajin. Illan aikana kuultiin mm. ”rivoa ripaskaa” ja Lapin kesää hardcore-punkkina. Huippusoittajia kun oli paikalla, lähes kaikki saatiin toimimaan mielekkäästi ja paikoin vieläpä sikamaisen hauskasti. Seremoniamestarina toimi suoraan Senaatintorin Leningrad Cowboys -keikalta kiirehtinyt tötteröpää Marzi Nyman, ja hikeen itsensä työläissä jamitehtävissä vetivät mm. Lenni-Kalle Taipale, Reiska Laine, Severi Pyysalo, Ville Huolman, Jukka Perko ja Pekka Kuusisto. Muusikkojen pikkujoulujen henki leijui sakeana ilmassa, ja niin oli hyvä.
Viapori Jazz 21.-24.8.2003
