Tampere Jazz Happening alkaa olla elämää suurempi tapahtuma. Pääpaino on selkeästi sanalla happening, jazz on vain yksi mukana olevista musiikinlajeista. Improvisaation käsite on ehkä tärkeämpi määrittäjä kuin jazz konsanaan. Ja näin on hyvä! Suomi, Eurooppa ja maailma tarvitsevat yhden Tampere Jazz Happeningin.
Varaslähdöt
Festivaali käynnistyi jo torstaina Jack DeJohnetten rumpuklinikalla. Vaikka klinikat on suunnattu etupäässä muusikoille, voi niille osallistua kuka tahansa kiinnostunut. DeJohnetten klinikkakin oli lähinnä soolokonsertti, 45 minuutin yhtenäinen setti, jossa varmasti käytiin läpi monipuolisesti tekniikoita, mutta kuitenkin niin että kokonaisuudesta muodostui myös kuunneltava kokonaisuus. Näin festivaalilla oli itse asiassa kaksi soolorumpukonserttia kun Derek Baileyn sairastuminen jätti duokumppani Susie Ibarran esiintymään yksin lauantai-iltana.
Perjantaina ennen varsinaista festivaaliavausta oli myös Tampere -talon ohjelmassa mielenkiintoinen konsertti. Tampereen kaupungin- orkesteri oli kiitettävästi huomioinut Happeningin ja ottanut omaan ohjelmistoonsa tapahtuman henkeen hyvin sopivan sävellyksen. Brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnagen rajoja rikkovassa teoksessa kaupunginorkesterin solisteina soittivat jazzpuolelta kitaristi Raoul Björkenheim, fonisti ja klarinetisti Martin Robertson sekä rumpali Peter Erskine.
Tullikamarin Pakkahuone perjantai 3.11. klo 22
Allekirjoittanut ehti paikalle varsinaiseen festivaaliavaukseen. Perjantai-illan konsertti olikin festivaalin megamenestys. Täpötäydelle Pakkahuoneelle tarjoiltiin kaksi huippuluokan esitystä. Festivaalin nimekkäimmät muusikot Jack DeJohnette ja John Surman saivat seuraa hurjasta romanialaisesta mustalaisbändistä Taraf de Haidouksista.
Jack DeJohnette oli tietysti monelle rytmisesti suuntautuneelle ihmiselle festivaalin ehdoton must. Jack on yksi näitä rumpaleiden rumpaleita, jonka mittavalle uralle mahtuu merkittävää yhteistyötä etenkin Miles Davisin ja Keith Jarretin kanssa. Nyt DeJohnette on kypsässä iässä ja tekee myös kypsää musiikkia vailla minkäänlaisia nayttöpakkoja tai -haluja. Se on tietysti ehdottomasti sinänsä ihailtava asia. Silti on sanottava että tämä duo Surmanin kanssa tuottaa erityisen merkittävää musiikkia vain paikoitellen. Duosta nimenomaan Surman teki luotettavampaa jälkeä, vain sen minkä osaa hyvin. Duo soi nautittavasti silloin kun rumpali DeJohnette soitti rumpuja. Silloin kun DeJohnette asettui flyygelin taakse syntyi ongelmia. Ensimmäinen helmeilevä pianobiisi vielä toimi, mutta toinen oli jo liikaa. Alkeellinen pianoriffi ei ollut yksinkertaisen toimiva vaan pelkästään banaalin typerä. Surman ei saanut tuollaisesta pohjasta mitään irti. Kokonaisuutena duon leppeän hyvätunnelmainen ja seesteinen esitys jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle.
Perjantai-illan tunnelmapotin räjäytti kuitenkin Taraf de Haidouks. Sen verran innoissaan yleisö oli mustalaisbändin musiikista, että epäillä sopii monen tulleen juuri heidän takiaan. Siinä missä DeJohnettelle ja Surmanille annettiin lähinnä kohteliaat suosionosoitukset, Taraf sai haltioituneen vastaanoton. Vain tähän musiikkiin itsestään selvästi kuuluva tanssi jäi jo tilankin takia puuttumaan.
Taraf de Haidouksin vahvuudeksi konsertin mittaan paljastui oivallinen dramaturginen suunnittelu. Loppuhuipennuksessa laskin lavalta 14 muusikkoa, mutta ilta täyttyi pienemmistä jatkuvasti vaihtelevista kokoonpanoista. Hurjatempoiset, teknisesti kimurantit vyörytykset ja hitaat surumieliset mustalaisbluesit vaihtelivat oivallisesti. Välillä yleisö sai ihastella nuorempien viulu-, harmonikka tai cimbalom-virtuoosien huikeita suorituksia, välillä taas haurasääniset vanhat papat herkistivät tunnetusti melankolialle altista suomalaisyleisöä.
Tullikamarin pakkahuone lauantai 4.11. klo 14
Koko festivaalin lauantaipäivä kului pienten ja vielä pienempien kokoonpanojen merkeissä. Ratkaisuna tämä ei ollut aivan onnistunut tai sitten vain kaikki valitut kokoonpanot eivät aivan täyttäneet paikkaansa. Iltapäivän konsertti oli kokonaisuutena vaisuin Happeningin tapahtumista.
Maya Homburger ja Barry Guy selvittivät oman osuutensa kunniakkaasti. Uuden ja vanhan musiikin fuusio toimi, esim. Telemannista tultiin tälle vuosituhannelle luontevasti. Molemmat muusikot tekivät myös tyylikkäät, tyystin erilaiset soolo-osuudet. Homburger soitti Barry Guyn sävellyksen seitsemällä viululla, toki vain yhden niistä livenä, Guy itse ei antanut soolossaan bassolle armoa, vain leka puuttui työkaluista.
Itävaltalainen Max Nagl Quintet ei ollut huono, mutta ei ehkä aivan oikealla estradilla. Pakkahuone taisi olla liian suuri tälle kamarijazzille, sillä pienessä intiimissä tilassa yhtyeen herkkä sointi olisi varmasti päässyt paremmin oikeuksiinsa. Positiivisinta yhtyeessä oli jonkinlainen kansallinen leima, wieniläishenkinen soinnin keveys ja eleganssi. Yhtyeen ominaissointi perustui klassishenkisen viulun ja saksofonin herkkään yhteistyöhön pianon ja kompin pysyessä lähinnä taustalla. Amerikkalaisesta perusjazzista ’wieniläisyys’ erottui omakseen yhtä selkeästi kuin vaikka pohjoismainen jazz.
Elliott Sharp ja Zeena Parkins edustivat Tampereella äärilaitaa. Käytössä olivat muusikoiden itsensä suunnittelemat soittimet, Parkinsin harppuviritelmä ja Sharpin kitarasta modifioitu hälypeli. Lisäksi Sharp turisteli välillä sopraanosaksofoniin. En tiedä mitä pari haluaa tuottamillaan äänillä ilmaista, mutta itse en löytänyt pointtia. Sharpin esiintymisen pohjalla täytyy olla jokin yleisempi filosofinen kulttuuri- ja taidenäkemys, vaikea sanoa onko hän hirveän kiinnostunut juuri musiikista vai onko se manifestaation väline sattumalta. Jos musiikki noin yleensä on järjestettyä ääntä, Sharp luo tarkoituksella epäjärjestystä. Kuulokokemus on vain hetkittäin aivotoimintaa stimuloiva, hetkittäin riipivän ärsyttävä, mutta lopulta useimmiten vain puuduttava.
Tullikamarin pakkahuone lauantai 4.11. klo 19
Lauantain iltakonsertti alkoi norjalaisen Kroytin omaperäisellä nykyfuusiolla. Myös Kristin Asbjornesenin toinen Suomessa käynyt yhtye , neljän naislaulajan Kvitretten olisi sopinut mainiosti Tampere Jazz Happeningin henkeen. Siinä missä Kvitretten on kurkkulauluineenkin avantgardea, Kroyt kurkottaa rockiin ja teknoon päin. Kristinillä on vahva, miellyttävän savuisenkäreä ääni, kahden soittajan bändillä on iso soundi kun samplet ja tietotekniikka on täydessä käytössä. Tampereella Kroyt teki kelpo shown, tosin teatterinomainen esiintyminen oli teennäisen rajoilla. Kroyt oli parhaimmillaan silloin kun se rokkasi rajuimmin, vaikkakin loppua kohti äänenvoimakkuutta nostettiin aivan turhaan.
Susie Ibarra joutui lyhyellä varoitusajalla valmistamaan soolokonsertin kun duokumppani, brittikitaristi Derek Bailey peruutti jo toistamiseen Tampereen keikkansa sairastumisen takia. Epäilemättä Tampere yrittää Baileyta vielä, jos tämän terveydentila myöten antaa. Ibarran sooloakin kuunteli ihan mielellään. Mitään ihmeitä ei ollut tarjolla, mutta Ibarra malttoi tarjoilla sopivanmittaisia tuokiokuvia. Jos lyömäsoitinilmaisua voi sanoa lyyriseksi, niin tässä sellaista tunnelmaa oli.
Lauantain iltakonsertin viimeinen yhtye oli sitten sitä itseään, aitoa amerikkalaista free jazzia. Voisi kuvitella että monet vapaamman laidan musiikkia kuuntelevat ihmiset etsivät aina jotain uutta, rajoja rikkovaa ja ennen kuulumatonta. Kuitenkin free jazzina tunnetussa musiikissa on tätä kantamuotoa, joka voi nykyään olla jopa nostalginen kokemus, free jazzkin voi siis olla ”ei niin hirveän vapaata” ja free jazzkin voi olla tuttua ja turvallista. Periaatteessa tällaista Futterman-Jordania on tehty jo ihan tarpeeksi, mutta vain periaatteessa. Äärimmäisen sympaattinen freevaari Kidd Jordan puhkui ja puhalsi, huilasi välillä lähes pitkin pituuttaan ja taas eikun tuuttaamaan. Vanhakantaisuudessaankin kertakaikkisen valloittava esitys.
Tulliklubi lauantai 4.11. klo 23.30
Perusfreetä saatiin lauantaina kunnon annos, sillä Futterman-Jordanin lopetettua Pakkahuoneen puolella Tulliklubilla odotettiin jo eurooppalaista alan huippuyhtyettä. Monikansallisen trion muodostivat ranskalaisfonisti Daunik Lazro, brittibasisti Paul Rogers ja saksalainen rumpali Paul Lovens. Daunik Lazro ei ranskalaisista fonisteista ole suurimpia suosikkejani, sen verran mielenkiintoisia puhaltajia Charles Gil on Vapaiden äänien puitteissa Suomeen tuonut. Kokonaisuus toimi kuitenkin hyvin, siitä pitivät huolen lyömiään intensiivisesti ja lämmöllä lähestynyt Lovens ja jo ensimmäisen kappaleen aikana litran hikoillut energinen Rogers. Hyvä, tiukka klubibändi, jota yleisö osasi arvostaa. Ja taas tuli mieleen että missä muualla voidaan sijoittaa näin vapaasti temmeltävä yhtye esiintymään klubiin puolen yön aikoihin. Luojan kiitos että edes täällä!
Tullikamarin pakkahuone sunnuntai 5.11. klo 15
Perjantaina ja etenkin lauantaina koetun perusteella olin jo henkisesti valmistautunut tekemään yhteenvedon festivaalista: ei mitään mikä olisi tuntunut todella merkittävältä, mutta kokonaisuus ratkaisee: yhdessä kaikesta, monenlaisesta muodostuu kuitenkin loppujen lopuksi nautittava festivaalikokonaisuus, kliseellä ilmaistuna enemmän kuin osiensa summa. Sunnuntain päiväkonsertti romutti kuitenkin nämä ajatuskulut, nyt kolahti!
Claude Tchamitchianin johtama ranskalaisorkesteri Grand Lousadzak oli festivaalin huipentuma. Samalla yhtyeen ensimmäinen esiintyminen Ranskan ulkopuolella oli suuri taiteellinen voitto ja erinomainen välitilinpäätös Charles Gilin Vapaat äänet -projektille. Monet aiemmin pikkuyhtyeissä Suomessa vierailleet muusikot olivat nyt mukana suuressa orkesterissa. Ja millaisessa!
Tchamitchianin säveltämä Bassma suite, armenialaissyntyiselle maalarille ja kuvanveistäjälle Henri Bassmadjianille omistettu teos täytti koko konsertin. Hienosti dramatisoitu tunti, täytyy sanoa. Jokainen muusikko sai soolotilaa, mutta esimerkillisen luontevasti. Ja kaikilla näillä loistavilla soittajilla oli todella sanottavaa silloin kun sanomisen aika tuli. Erikseen on vielä pakko mainita festivaalin paras rumpali, Lousadzakia hurmioon piiskannut Eric Echampard. Normibigbandin soinnista ranskalaisorkesteria oli erottamassa myös jousisektion oivaltava käyttö. Mainio useamman kerran toistunut efekti oli sooloilu joka alkoi ilman säestystä ja jatkui sitten yhtä hurjana muiden liittyessä mukaan. Sävellyksenä Bassma suite ei ehkä ole kuolematon. Sen verran monimuotoinen ja vaihteleva teos kuitenkin on, että Tampereella päästiin todistamaan muusikoiden ja yhteensoiton juhlaa.
Suomalaisen jazzin näkökulmasta Antti Hytin liidaama Suhkan Uhka oli tietysti koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Onhan siinä todella tapauksen tuntua kun samassa suurorkesterissa soittavat nämä kotimaisen freen ja jazzin suuret nimet: Jone Takamäki, Juhani Aaltonen, Jorma Tapio, Matti Riikonen, Karri Koivukoski, Raoul Björkenheim, Jarmo Savolainen, Seppo Kantonen, Antti Hytti, Uffe Krokfors ja Tom Nekljudov. Ja päälle päätteeksi lausumassa, laulamassa ja ääntelemässä suomalaisen progen kantaääni Jukka Gustavson!
Suhkan Uhka Valitettavasti konsertin viivästyminen ylimääräisen flyygelinviritystauon takia aiheutti sen että ehdin kuulla tältä eniten odottamaltani orkesterilta vain kolme kappaletta. Asetelmakin oli hieman hankala Grand Lousadzakin loistavan konsertin jälkeen. Ainakin minun oli vaikea nollata tilanne, vaikka periaatteessa ei pitäisi olla mitään syytä verrata näitä orkestereita keskenään, niin eri maailmoista ne musiikillisesti ovat. Ehkäpä kuitenkin jo festivaalin kokonaisuudenkin kannalta olisi ollut parempi sijoittaa jompi kumpi suurista orkestereista lauantaipäivälle rikastamaan turhankin pienille kokoonpanoille rakentunutta päivää.
Lyhyen tuttavuuden pohjalta ensivaikutelmaksi Suhkan Uhkasta jäi tietty 70-lukulaisuus, mielikuvat heittivät aika vahvasti tuon aikakauden jazzrockiin ja fuusiomusiikkiin päin. Joka tapauksessa Suhkan Uhka on mielenkiintoinen orkesteriprojekti joka tarvitsee lisää huomiota ja lisää konsertteja kehittyäkseen täysiin mittoihinsa. Toivoa sopii että muutkin kotimaiset festivaalit kiinnostuvat bändistä.
