Laiska pääsee vähemmällä eli lainataanpa hieman Juha Kujanpää Ensemblen tiedotetta: ”Yhtye vie kuulijan instrumentaalimusiikin nimeämättömille vyöhykkeille, joissa risteilee etnofuusion, suomiprogen ja pohjoismaisen kansanmusiikin kaikuja.”
Ja vielä tärkeä lisähuomautus: ”Neljännen levyn Old Ways, New Ways myötä kokoonpano on uudistunut, viulusektio on muuttunut puhallinsektioksi ja musiikin painopiste siirtynyt kansanmusiikista kohti jazzia.”
Ja millä puhallinsektiolla jazzia lähestytäänkään! Jyväskylän keikalla soittivat nimittäin Kalevi Louhivuori (trumpetti, flyygelitorvi), Pekka Seppänen (tenorisaksogoni, huilu) ja Joakim Berghäll (baritonisaksofoni, alttosaksofoni). Kyllä kelpaa orkesterinjohtaja Kujanpään luoda puhallinkudelmasovituksia ja antaa impropaikkoja näille herroille!
Jazzpainotuksesta huolimatta ei ole syytä unohtaa noita alussa mainittuja muita genrejä tai niiden ”nimeämättömiä” sekoituksia. Olennaisinta Kujanpään säveltaiteessa on kuitenkin persoonallinen tulokulma, ikioma fuusio. Jossain vaiheessa olin jo näkevinäni Kujanpään Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen työn jatkajana hyvin suomalaiselta maistuvan instrumentaalimusiikin luojana, mutta enää eivät tällaiset vaikutteet (jos niitä oli) paista selkeästi läpi. Arkipäivän ylistys -velmuilu jäi konsertissa tikanmäkeläis-pohjolaiseksi poikkeukseksi. Kujanpää on oman tiensä kulkija.
Upeista jazzsolisteista riippumatta jonkinlaisen kansanmusiikillinen pohja on edelleen kuultavissa musiikista. Ehkä se on rakenteiden ”laatikkomaisuus”, juuri tietynlainen toisteisuus, kurinalaisuus silloinkin kun teemoja ja riffejä muunnellaan, muovataan ja paisutellaankin. Mikään yhden tempun orkestroija Kujanpää ei ole, vaan hänelle on ominaista orkesterin kaikkien osasten täysi hyödyntäminen sovituksissa, noin konsertin mitassa ainakin, ja monituisten herkullisten pienyhdistelmien käyttö. Värejä oli runsaasti käytössä, kun puhaltajien instrumenttivaihtojen lisäksi basisti Tero Tuovinen vuorotteli kontrabasson ja sähköisen soittimen välillä, ja Kujanpää itse flyygelin ja sähköisen kiipparin välillä. Orkesterin täyttää voimaa (=kaikki soittavat ja kovaa) Kujanpää käyttää harkiten, mieluummin säveltäjä herkuttelee soinnin kuulaudella ja heleydellä, satsin ilmavuudella ylipäätään.
Kujanpää on ennen kaikkea kekseliäs melodikko ja taitava musiikillisen tarinan kuljettaja. Korvamatoaineksia oli useammassakin biisissä, mutta kotimatkalla taisi Matroskin teema soida päällimmäisenä.
Melodioiden lisäksi konsertista jäi monta vahvaa muistoa solistisen osaamisen puolelta. Esimerkiksi tällaiset: Joakim Berghällin tunteikkaasta herkkyydestä väkevään kliimaksiin yltänyt altto Kesätaivaassa ja baritonin ylärekisteriä kurittanut temmellys Kojootit-kappaleen aluksi, Tuomo Dahlblomin upea veto Sateentekijään (tour de force näistä tavataan sanoa), Kalevi Louhivuoren pedaloitu virtuoositrumpetti samaisessa kappaleessa, Tero Tuovisen meditatiivinen kontrabassojohdanto Kesätaivaseen ja Jussi Miettolan rumpuhurmio Arkipäivän ylistys -biisissä.
Miksaaja Antti Vanhaselle kiitokset seitsenhenkisen minibigbandin äänten kesyttämisestä täydellisen nautittavaksi kokonaisuudeksi.
Kalevi Louhivuori – trumpetti
