Kerava Jazz on kokoaan paljon suurempi ja merkittävämpi.
Kun lauantain avauskonsertin aluksi festarin henkilökunta tunki lavalle osoittamaan kunnioitusta ja kiitollisuutta pitkäaikaiselle festaripomo Mauno Kahranaholle (tasavuosilla osuutta asiaan), läikähti myös monen jazzdiggarin sydänalassa lämpimästi. Miettikääpäs millainen Suomi ja jazz-Suomi olisikaan ollut ilman näitä väsymättömiä ja näkemyksellisiä puurtajia, ihan vain esimerkkinä pienten festareiden jättiläiset (ja aikalaiset keskenään), Keravan Kahranaho, Rantajatsien Kinnunen ja Keitelejazzin Plattonen. Kaksi jälkimmäistä ovat jo jättäytyneet sivummalle, mutta Mauno porskuttaa, ja toivotaan vielä monia hyviä vuosia sekä miehelle että tapahtumalle.
Kerava Jazz on nimittäin ihan omanlaisensa häppeninki. Kun Keuda-taloon astelee, voi olla varma, että nyt keskitytään täysin musiikkiin. Mikään olosuhteissa ei häiritse täydellistä uppoutumista laatujazziin.
Lauantai on perinteisesti festarin pääpäivä. Silloin tarjoillaan useimmiten ne ulkomailta tuodut herkut, joita ei yleensä muualla maassa ole mahdollista kuulla, ja tänä vuonna illan päättänyt Sun-Mi Hong Quintet on juuri sellainen yhtye, jossa tiivistyy Kerava Jazzin olemus ja merkitys. Esiteltiin suurelle yleisölle ja jopa suurimmalle osalle Keravan kuulijoista ennalta tuntematon yhtye, joka todisti vastustamattomasti jazzgenren elinvoimasta ja muuntautumiskyvystä. Tätä nykyä löytyy jatkuvasti nuoria muusikoita, jotka kykenevät viemään musiikkia eteenpäin. Hongin kvintetti on täynnä persoonallisia soittajia, aivan erilaisia tyyppejä, jotka ovat silti löytäneet hienosti yhteisen tekemisen ilon. Hong johtaa yhtyettään rytmimaailmaa jatkuvasti muunnellen, herkällä ja silti dynaamisella otteella. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla rumpalia runsaamman ja erottelevamman mikityksen avustamana. Nyt saatiin soitosta yleiskuva, muttei kuultu kunnolla kaikkia finessejä ja nyansseja. Pianisti Chaerin Im oli myös hyvin persoonallinen soittaja, operoi ikään kuin jazzin ulkokehällä, korealaista perimää ja klassista musiikkiakin hyödyntäen. Saksofonistikaksikko Nicoló Ricci (tenori) ja José Soares (altto) kasvoi korkoa jokaisen soitteen myötä, jokainen improvisaatio paljasti aina vain uusia kerroksia muusikkopersoonallisuuksista. Viisikon täydensi juureva basisti Alessandro Fongaro. Song-Mi Hong Quintetin musiikki virtasi alati raikkaana, ei puuduttavaa toisteisuutta, ei kaavamaisia rakenteita, vaan elävää ja innostavaa musiikkia, syvällistä, tunteikasta ja kaunista, ja samalla ehdottoman luovaa ja omaperäistä.
Spiikeissään Sun-Mi Hong kehui vuolaasti ja vilpittömästi tapahtumaa ja Keravan ihmisiä. Hauska oli kuulla Hongin ihmettely siitä, miten yleisö jaksoi kuunnella samana iltana vielä kolmannenkin yhtyeen esitystä, ja innostuakin vielä kovasti. Taitaa olla tässä pieni kuilu jazzdiggarien ja muusikoiden välillä: kyllähän moni diggari vetää esimerkiksi Tampere Jazz Happeningin täysmaratonikattauksen, eikä sitä tavata ihmetellä…
Ennen korealaista täysosumaa ehdittiin jo iltapäiväkonsertissa kuulla kahta upeata yhtyettä, vuoden 2022 parhaasta jazzlevystä Emmalla palkittua PLOP & Junnu -yhteistyötä sekä ruotsalaista Elin Forkelidin Coltrane-tribuuttiyhtyettä. Coltrane oli tavallaan myös yhdistävä tekijä, sillä tenorisaksofonistina Aaltonen on aina tunnustanut tätä väriä. Nykyään suomijazzin todellinen legenda soittaa vain huilua, joten ilmeisimmät yhtymäkohdat eivät ole niin selkeästi esillä, mutta toki Aaltonen kantaa aina Coltranen freekauden perintöä geeneissään. Onkin erinomaisen upeata, että Aaltonen tekee yhteistyötä nerokkaan nykysaksofonistin kanssa. Mikko Innanen on rajattoman vapaa, todellinen jazzin kameleontti, erityispiirteenään useinkin vissi ilkikurisuus tai vähintäänkin ronski huumorintaju. Myös PLOP-yhtye singauttelee, roiskii ja remuaa, mutta on samalla täysin vakavasti otettavaa taidetta. Ja aivan kuten kaikissa Innasen yhtyeissä, myös PLOPin tunnerekisteri on laaja hailakasta surumielisyydestä hillittömään hurmioon. Yhtyeen järkyttävän risukkoisen rytmimaailman toteuttavat upeasti basisti Ville Herrala ja rumpali Joonas Riippa, jotka Innasen ohella myös säveltävät yhtyeelle.
Väkivahva oli myös Elin Forkelidin yhtyeen esitys. Kitaristi Davis Stackenäsin jokaista soundivalintaa en rakastanut, mutta parhaissa vedoissaan tämä kokeileva kitaristi oli hulvaton. Sataprosenttisesti sen sijaan hyväksyin komppikaksion työn, basisti Vilhelm Bromanderilla ja rumpali Jon Fältillä oli näet asenne kohdillaan. Energinen ja täysillä heittäytyvä soitto tuki hienosti etenkin liideri Forkelidin tiukimpia rypistyksiä. Rauhoittumisen hetkillä vibrafonisti Mattias Ståhlin luova suhde instrumenttiinsa nousi merkittävään rooliin. Ylipäätään ryhmä kantoi Coltranen musiikkia tähän päivään hienosti ja juuri niin kuin mielestäni pitääkin: soittajien omien persoonallisuuksien kautta. Populaarimusiikin tribuuttiyhtyeet ovat usein jäljitelmiä, pyrkimystä mahdollisimman lähelle alkuperäistä. Elin Forkelid plays for Trane ei ole sellainen yhtye, eikä Kerava Jazzin päälavalle moista asennetta osaisi kuvitellakaan.
Sakari Puhakan upeita kuvia lauantain konserteista:
