Juha Kujanpää Ensemble saapui Jyväskylään kansanmusiikkiliiton kiertueen merkeissä, mutta esiintyikin paikallisen Jazz Jkl -yhdistyksen konserttisarjassa. No, kukaan Kujanpäätä kuullut ei tätä ihmettele, hänen tälle ensemblelle säveltämänsä musiikki on paitsi hyvin vahvasti kansanmusiikillista, myös jazzvaikutteiden marinoimaa. Eikä tässä kaikki, proge määrittää musiikin yleistä henkeä niin vahvasti, että hauska folkproge-termi on nyt juuri oikeassa käytössä.
Popparin keikalla kuultiin Kujanpään sävellyksiä ensemblen kolmelta albumilta, eniten luonnollisesti tuoreimmalta Niin kauas kuin siivet kantaa -levyltä (2017), joka saatiinkiin nautittavaksi lähes kokonaisuudessaan.
Ensemblen levyjä olen pyöritellyt paljonkin, mutta minkäänlaista kulumista en ole vieläkään onnistunut havaitsemaan. Kujanpää on armoitettu melodikko, ja vaikka kansanmusiikkilähtöisyys tuo mukanaan runsaita melodiatoistoja ja suhteellisen suljettuja rakenteita, sovitukset ja soitinnukset oli laadittu niin hyvällä korvalla, että musiikki eli ja hengitti vaivattomasti koko pitkän konsertin ajan.
Suomifolkin juurilla yhtyeen piti kiinni kolmen viulistin sektio, jossa soittivat Emilia Lajunen, Alina Järvelä ja Juho Puronaho. Viulut olivat kauttaaltaan isossa roolissa, mutta muutamassa biisissä vielä isommassa. Näistä Matkalaulu oli pelimannihenkisin, Kumina polveili Kreikan suuntaan, ja Heinäkuun yöt oli tunnelmastaan kaiken velkaa herkkien viulujen maalailulle.
Kujanpää itse etsi kiipparikioskistaan usein pianosoundia, muttei pelännyt myöskään rehevää syntikanujellusta tunnelman niin vaatiessa. Rytmimaailman pohjat rakentuivat Tero Tuovisen sähköbasson ja Jussi Miettolan rumpujen varaan. Iltapuhde olikin rytmisoittajille tavallista kommervenkkisempi, mutta parivaljakko sai kaiken kulkemaan hienosti, ja Miettolan mättösoolo oli yleisön reaktioilla mitattuna illan energisoivimpia hetkiä.
Rytmiryhmä oli jo osaltaan progehenkeä luomassa, mutta lopulta kitara on se elementti Kujanpään yhtyeessä, joka rikkoo vapaimmin kaikki rajat. Levyllä kitaraosuudet soitti loistava Timo Kämäräinen, kiertueella on yhtä lailla loistavan Tuomo Dahlblomin vuoro. Kuten tuli todettua, Kujanpään musiikki on kaikesta elävyydestään ja vaihtelevuudestaan huolimatta rakenteellisesti melko tiukasti säänneltyä, ja kitaran yhtenä roolina onkin nousta soolo-osuuksien huipennuksissa tämän kauniin maiseman yläpuolelle vapaaseen liitoon.
Tuskin voi kuitenkaan liikaa korostaa sitä, että tässä oli lavalla ensemble ja sehän tarkoittaa että yhdessä. Kujanpään luoma viulutrion ja sähköisen kvartetin yhdistävä formaatti on nerokas, ja se pääsee toteuttamaan todella hienoa ja omaperäistä musiikillista visiota. Musiikissa on tunnetta, kauneutta, särmää, elämäniloa, energiaa, kaikkia näitä niin paljon ettei enempää kehtaa millään vaatia.