Keitelejazzin varsinainen jazz-tarjonta tiivistyi tällä kertaa lauantaihin yhteensä neljän kotimaisen yhtyeen ja yhden kiinnostavan väliaikapianistin (Antti Lähdesmäki) voimin. Festivaalin muina päivinä oli tarjolla jotain ihan muuta: rockia, progea ja bluesia telttakonserteissa sekä kauniina sunnuntaisena lopetuksena jazzareillekin tuttujen Stina Koistisen ja Nicolas Rehnin Color Dolor -duon genrevapaa yksittäiskonsertti viihtyisässä kahvila Willessä.
Jazzlauantain aloitti OK:KO kaupungintalon salissa. Saatiin nauttia yhtyeen omaperäisyydestä aivan parhaimmillaan, sillä nyt akustiikka suosi. Ainoastaan kovimmissa rypistyksissä, esimerkki Syrtti-levyn nimikappaleen tuoksinassa, salikaiku teki erottelevan kuuntelun hankalaksi, mutta silloinkin yhtyeen voima vakuutti. OK:KOlla on kuitenkin paljon hiljaisia, mietteliäistä ja lyyrisiä osuuksia, ja ne toteutuivat nyt optimaalisesti.
OK:KOn musiikki on tarinankerrontaa, ja soittimelliset painopisteet vaihtelevat juttujen edetessä. Välillä meininkiä vie Jarno Tikan hurja saksofonisoolo, toisaalla saamme nauttia pianisti Toomas Keski-Säntin älyllisestä säihkeestä. Myös molemmat Saastamoiset, basisti Mikael ja rumpali Okko (eivät sukua, kiitos kysymästä), ovat turkasen mielenkiintoisia soolosoittajia, joten nelikon yksilösuoritukset ja pienyhdistelmät ovat paitsi perusteltuja, myös värikkäitä ja innostavia.
Kvartettina OK:KOn parhaita avuja ovat soinnin jalosukuisuus, sovitteiden omalakisuus eli kaavamaisten rakenteiden tai etenemistapojen välttäminen, sekä rytmittelyjen vapautuneisuus ja vaihtelevuus. Monien kappaleiden lähtökohdat avautuvat huumorin kautta Okko Saastamoisen välispiikeissä, ja sehän on vain hieno asia. Mies on lähtenyt Haapavedeltä, mutta Haapavesi (traktoreineen) ei todellakaan ole lähtemässä miehestä.
Telttakonsertti oli kauttaaltaan korkeatasoinen, mutta jossain määrin kaksijakoinen. Aili Ikosen laulelmallinen jazz oli oma lukunsa, kun taas umpikreisi Gourmet ja Raoul Björkenheimin johtama Time is Now senegalilaisen rytmiryhmän kera lähestyivät omilla tavoillaan etnojazzia.
Ikonen heitti hienon keikan. Mitä muuta voisi laulajalta vaatia, kun tekstien tulkinta on sisäistynyttä ja sanattomat improvisaatiot taituruudessaan lyömättömiä. Tietysti laulajien äänen väreistä voi saivarrella, mutta sellainen jääkin sitten makuasiaksi, Ikosen kykyjä ei kukaan voi kiistää. Puhtaus vaikeimmissakin koukeroissa sekä improvisaatioiden joustavuus, lennokkuus ja svengi olivat kultaa, kun Ikonen näytti jazzlaulun mallia.
Ikosen taustalla soittava kvintetti on hioutunut hienosti yhteen, ja osoitti miten korkealla tasolla myös tällaista vähän perinteisempää jazzia (mentiinhän encoren Haloo haloo -biisissä jo ilakoivaan swingiin asti) Suomessa osataaan toteuttaa. Yhtyeen puhallinsolistit, saksofoneja ja klarinettia soittanut Johannes Salomaa sekä trumpettia ja flyygelitorvea soittanut Janne Toivonen olivat sooloissaan viimeisen päälle cooleja, ja sen vastineeksi olikin hauska seurata pianisti Tuomas J. Turusen intoutumista (no sanotaan suoraan: hurjistumista) konsertin tulisimmassa soolossaan.
Gourmetin kanssa oli aluksi totuttautumista. Viimeksi olin nähnyt yhtyeen Jyväskylän Vakiopaineen keikalla, jossa yhtye ja yleisö ahdettiin postimerkin puolikkaalle. Ilmari Pohjolan pasuunan luisti kävi Vakkarissa tuon tuosta kutittelemassa leukaperiäni, tunnelma oli kuuma ja äärimmäisen intiimi, soitto tulista ja yleisö hurmoksissa. Siksipä Gourmet tuntui Keitelejazzin konsertissa olevan ah niin kaukana (vaikka liki ensimmäisessä penkissä istuinkin) ja ah niin isolla lavalla.
Myös Keitelejazzin yleisö otti kuitenkin Gourmetin nopeasti omakseen, ja pääsinpä minäkin alkuihmettelyn jälkeen fiilikseen. Bändissä jokaisella yksilöllä on oma roolinsa kuin leffassa ikään, noin soitannollisesti starring ovat hurjiin freejazz-väkerryksiin ajoittain yltyneet saksofonisti Mikko Innanen ja haitaristi Veli Kujala, ja muut vahvasti featuring. Special guest star -suoritus oli tuubisti Petri Keskitalon alkusoitto Pink Cameliin, marokkolaisen festivaalin tilaustyöhön, joka sopi myös Äänekosken hirmuhelteeseen oikein mainiosti, keinuihan Keitele/Äänejärvi kamelimaisesti (öhh?) ihan vieressä. Rumpali Mika Kallio soitti niin kuin Mika Kallio aina soittaa, eli maailmanparhaasti. Kitaristi Esa Onttonen oli kuin toisesta yhtyeestä karannut (soundeista päätellen on saattanut jäädä pyörimään alueelle Sumiaisten Rautalankafestareiden jälkeen). Ja Ilmari Pohjola sitten? Kun koko yhtye voitaisiin nimetä Absurdistanin viralliseksi kulttuurilähettilääksi, Pohjola saattaisi sittenkin olla sen ”poissaolevan näköinen henkinen johtaja”.
Kvasi- ja tosietnoa riemukkaasti jazziinsa sekoitellut Gourmet matkasi Mekongilta Mississippille, Pjongjangista Tangeriin, ja hektisen humpan kautta päästiin palaamaan ehkä Saksan kautta sekä Suomeen että olennaiseen, järviradiota kuuntelemaan yhtyeen tuoreimman levyn wannabe-hitin mukana.
Telttakonsertin finaali oli toisella tavalla riemukas: rytmi oli kaiken ytimessä. Kitaristi Raoul Björkenheim, basisti Jori Huhtala ja rumpali Ilmari Heikinheimo ovat yhdessä Triad, mutta nyt heidän musiikkinsa oli vallan muuta kuin triokonserteissa. Ensinnäkin vieraana oli koko kahdeksanmiehisen ryhmittymän tärkein soitinsolisti, saksofonisti Mikko Innanen. Toiseksi, vaikka koko projekti oli Björkenheimin aikaansannos, lavalla Yamar Thiam otti isoa roolia senegalilaisryhmän esimiehenä, johti niin sydämiinkäyvää laulukuoroa kuin koko projektin ydintä, villisti viiden lyöjän (Heikinheimo siis laskettu mukaan) voimin pyörinyttä rytmirytinää.
