Tavis-fasaani ei lentämisestä diggaa. Vaaran uhatessa se voi vähän pyrähtää, mutta jatkaa pian pakoaan juosten, luottaa enemmän kasvillisuuden suojaan kuin siipiinsä.
Nassaun Fasaani on ihan eri maata. Se tykkää liidellä korkealla, ja juuri kun tarkkailija olettaa, että nyt sitä tömpsäytetään maan pinnalle ja lepäillään hieman, nassaulainen fasaani vain kiihdyttää vauhtia ja ottaa lisää korkeutta.
Yritän siis sanoa, että lennokkuutta ja energioita riittää rumpali Toni Porthénin piiskaamalla fuusioryhmällä. Yhtyeen toinen levy Nassonaut julkistettiin ainakin Jyväskylässä poikkeuksellisen innostuneen yleisön edessä.
Popparin lava oli täynnä tavaraa: Porthénin muheva setti, Mamba Assefan congat ja kilkuttimet, Jussi Fredrikssonin sähköpiano ja analogisyntikat. Sekaan mahtuivat Juho Kivivuori bassoineen ja Joonatan Rautiokin vielä. Raution osuus onkin NF:n erikoisinta antia: Suomen Michael Breckeriksi monen väittämä virtuoosi soittaa tässä yhtyeessä myös koskettimia. Ja paljon, sillä aina kun menossa ei ollut teemaa, riffittelyä tai sooloilua saksofonilla, Rautio pisti kiipparinsa töihin, enimmäkseen urkusoundeilla.
Rautio veti pari terävää kiipparisooloakin, mutta päävastuu impropuolella lankesi Jussi Fredrikssonille. Kosketinsoittajien selkeästi roolitettu yhteistyö toimi nyt paremmin kuin hyvin, ja Fredrikssonin roolina oli usein luikahtaa muita fasaaneja vapaampiin sfääreihin.
Kun koko ilta ei ollut saksofonia, ne muutamat pidemmät soolot räjäyttivät Popparin totaalisesti. Raution paras ase on kyky yhdistää vuolas virtuoosivuo bändin energiseen sykkeeseen, niin että miljoonan-nuotin-improvisaatio maistuu taitteissa aina iskevältä ja tehokkaalta. Ja on toki balladisoittokin hienossa kuosissa, sen osoitti illan encore.
Toinen nuoreen yleisöön ihan täysillä mennyt juttu oli lyömäsoittajien työ. Toni Porthén on taas nautiskellut laatiessaan NF-rytmityksiä. Rumpali tykitteli puolihuolimattomasti ällistyttäviä ihmejakoja, ja kun Assefa lisäsi rytmirytinään vielä omat värinsä, syke oli hirmuinen. Huomattakoon kuitenkin ettei soitto ollut yhtäjaksoista mättöä mätön päälle, vaan pelasi enemmänkin nopeilla ja dramaattisilla suunnanmuutoksilla ja vauhdinvaihdoksilla. Mitään isompia tiloja rumpusooloille ei nyt tarvittu, sillä perustekemisessä oli jo solistinen puolikin ikään kuin sisäänrakennettuna. Porthén puhalsi hengästyneenä monen biisin jälkeen, niin urheilullista oli meno. Jälleen kerran tuli mieleen, komppityön ylin ystävä kun olen, että Kivivuoren, Assefan ja Porthénin rytmiraita olisi hieno pystyä kuuntelemaan pelkiltäänkin.
Joskus käy niin, että muusikot varastavat huomion musiikilta. Nyt huomasin monta kertaa langenneeni yksilötaitureiden lumouksiin, ja biisin loputtua kokonaisuudesta ei paljoa olisi pystynyt kotona kertomaan. No, keikka joka tapauksessa houkutteli uuden levyn äärelle, fiilistellään sen pohjalta tarkemmin!
Jazz Jkl Live
Poppari 29.11.2017
