2017 Art First Records AF030
1.Part 1: Piano concerto
2.Part 4: Post-colonial love affair
1: Seppo Kantonen (grand piano (soloist)), Eero Tikkanen (electric bass), Johannes Sarjasto (alto saxophone), Ville Vokkolainen (electric guitar, piano, keyboards, synthesizers, electric drums, programming, production, recording, mixing, mastering).
2: Ville Vokkolainen (electric guitars, keyboards, piano, electric drums, midi, programming, production, recording, mixing, mastering), Seppo Kantonen (V synth), Eero Tikkanen (electric bass), Veikki Virkajärvi (lead guitar (classical guitar)), Tuomas J. Turunen (piano (all piano solos)), Jesse Ojajärvi (spoons), Lauri Hyvärinen (prepared electric guitar (also composition ”Trukki” has been featured at the second to last section of this piece)), Linda Fredriksson (baritone saxophone), Johannes Sarjasto (alto saxophone & rhythm guitar), Jussi Reijonen (rhythm guitar).
Mikä on sellainen ihan oikea, ”virallinen” albumijulkaisu? Muistan kun takavuosina jotkut eivät hyväksyneet jazzmuusikoiden omakustanteita oikein miksikään, vaikka ne miten olisivat muodolliset ja tekniset edellytykset täyttäneet. Eivät olleet oikean, arvostetun levy-yhtiön julkaisemia, joten viis niistä.
Nyt on käsillä julkaisu, jonka tekniset edellytykset ovat siinä ja siinä. Kierrätyspahville käsin askarrellut kansi-infot nyt vielä ovat ihan tyylikkäitä, mutta itse levyt ovat selkeästi kotipolttoisia. Niin ovat ajat kuitenkin muuttuneet, että tällä ei mielestäni ole mitään merkitystä: on haluttu tehdä bitteinä jaettavan sijasta taide-esine, ja se on tehty järkevillä kustannuksilla. Arvostan!
Jostakin syystä albumi on jaettu kahdelle levylle, vaikka kestot eivät sitä vaatisi. Ensimmäisen levyn ”Pianokonsertto” kestää 14 minuuttia. Pianokonsertto lainausmerkeissä siksi, että nyt ei mennä ihan perinteisin kaavoin, piano on vain yksi kolmesta soivasta massasta irtautuvasta individuaalista sähkökitaran ja saksofonin ohella.
Puhetta, lintujen leperrystä, radiofoniaa, elektronista häröilyä, freejazzpianoa, avaruussyntikkaa, häämarssipoljentoa ja sitten kitara jo räjähtääkin Hendrixin ja Björkenheimin tuolle puolen. Piano on pääosan sijasta pitkään ihan jossakin muualla, esimerkiksi silloin kun Johannes Sarjasto pistää saksofoninsa roihuamaan Nintendo-pelimusan tai muun vastaavan mieleen tuovan jumputuksen jumittaessa taustalla. Nintendo jatkaa kun Kantonen (vai Cecil Taylor?) ryntää riehumaan, ojentaakseen taas kapulan tovin päästä Vokkolaisen kitaralle.
Vokkolaisen musiikki on hyvin fragmentaarista, törmäykset ja suunnanmuutokset ovat yllättäviä. Tietysti yllätysmomentti alun jälkeen vähitellen feidaantuu, kun liki mitä tahansa voi odottaa. Jotakin tässä kuitenkin on: kuuntelen myhäillen yhden kerran, toisen ja kolmannenkin.
Kun muusikosta tulee tällä tavalla yksilö, ”erikoinen”, todennäköisesti myös kuulijoiden reaktiot ovat hyvin monenlaisia. Jos mietin lähimpiä ystäviäni musiikissa, en uskaltaisi ennustaa heistä monenkaan reaktiota tähän albumiin. Sen sentään uskallan ennustaa, että joku reaktio varmasti syntyy, hurmaantumisen ja ärsyyntymisen varioidessa ehkä levottomastikin.
Kakkoslevyn Post-colonial love affair elää vaihtelevaa ja värikästä elämäänsä 29 minuuttia. Tekijöitä on paljon, kitaristejakin yhteensä neljä, on siinä ollut liimaamista. Kollaasitekniikalla on syntynyt melkoinen soppa, jonka voisi yrittää tiivistää höpöttämällä jotakin ambientista freejazzista. Post-colonial on samalla post paljon muutakin, esimerkiksi post kaikki tuntemasi musiikkigenret.
Individualismin tähdittäminen on vailla järkeä, mutta mennään päivän ja hetken fiiliksillä: nautin ja ihmettelin neljän tähden edestä.
