Ilmavoimien Big Band on tehnyt jo toisen levynsä yhteistyössä Eero Koivistoisen kanssa. Tällä kertaa juhlitaan samalla satavuotiasta Suomea, levyn materiaali on jonkinmoinen tiivistelmä valtakunnan itsenäisestä taipaleesta.
Mukana on kaksi Jean Sibeliuksen sävellystä, joista Finlandia-hymni liittyy selkeästi itsenäisen suomalaisuuden kajastukseen, Armas Järnefeltin Kehtolaulu, kansansävelmä Koiviston polska, Sulho Rannan ”Kansansävelmä” sekä Walter Raen säveltämä ja Tatu Pekkarisen sanailema Pieni sydän. Kohti modernia levyllä tullaan Koivistoisen itsensä sekä Heikki Sarmannon, Pekka Pohjolan ja Ismo Alangon sävelin.
Melkoinen osa materiaalista on tuttua jo Koivistoisen pienyhtyelevyiltä, joista muutama on tehty yhdessä Paviljongissakin laulusolistina esiintyneen Johanna Iivanaisen kanssa.
Paviljongin Faneri-ravintolassa pidetyssä levynjulkaisukonsertissa kuultiin KAJO-levyn materiaali kokonaisuudessaan, ja lisäksi kolme Koivistoisen sävellystä sekä aivan irrallisena lisäyksenä illan toisen laulusolistin Osmo Ikosen sooloilema Kaija Koo -kappale Jos sua ei ois ollut. Tupa oli liki täynnä, ja yleisö tykkäsi.
Paljon hienoa soittoa kuultiinkin, helppo oli innostua. Muistutettakoon, että UMO ei ole enää Suomen ainoa ammattimainen big band, vaan Ilmavoimien BB on ollut sitä virallisesti vuodesta 2014 lähtien. Tähän puolustusvoimien määrittelemään asemaan on vienyt pitkä tie, ja kehitystä on edesauttanut myös tiivis yhteistyö toisen paikallisen toimijan, Jyväskylä Big Bandin kanssa. Etenkin viime vuosina IBB:n jazzillinen osaaminen on mennyt huimasti eteenpäin.
Kun takavuosia muistelee, KAJO-konsertissa orkesterin solistivoima oli jo hämmentävän korkealla tasolla. Nuori saksofonisti Jetro Sarikoski sai eniten soolotilaa, ja aivan ansiosta, itsevarma muusikko tietää miten otetaan johtava asema ison orkesterin edessä. Myös jo moneen kertaan Jyväskylän bigband-konserteissa säväyttäneen Aki Vänskän tähti loistaa edelleen kirkkaana, esimerkiksi Vellu Halkosalmen sovittama Kehtolaulu oli puhtaasti Vänskän voimallisen saksofonin juhlaa. Pekka Seppänen ja Mikko Suhonen tyylittelivät hekin maukkaat soolot vähän pehmoisemmalla otteella. Jani Saaranen säkenöi sekä trumpetilla että flyygelitorvella ja kitaristi Esa Perämäki revitteli maukkaat bluesit, ja olihan siellä monta muutakin…
Kun tehdään bigband-versioita klassisesta tai kansanmusiikista, jazzillinen improvisointi kuuluu väännöksiin oletusarvona. Useinkin homma toimii, mutta ihan joka paikkaan ei sooloja sittenkään kannattaisi tunkea. Sibeliuksen Valse triste olisi mielestäni ansainnut eheän orkesteritulkinnan, nyt Koivistoinen oli halunnut iskeä siihenkin kunnon fonisoolon, ja siihen taika sitten katosikin.
Ihan täydellä hinnalla en osta myöskään ohjelmiston kasanneen Koivistoisen näkemystä vakavan ja hupailun yhdistämisestä. Niin se valitettavasti vain on, että jos hauska on kovin usein jo kuultua, se ei ole enää hauskaa. Ainakin minun sukupolveni korvissa Jorma Eton teksti Suomalainen (nyt Koivistoisen sävelin) on kulunut tyystin puhki, Hiski Salomaan Tiskarin polkka taas ei tuntunut sopivan Johanna Iivanaisen ominaislaatuun ollenkaan.
Sen sijaan taiturimainen Iivanainen oli vahvoilla ultrahitaaksi balladiksi sovitetussa Pieni sydän-ikivihreässä sekä Koivistoisen Tuomas Anhavan tekstiin säveltämässä On Suomi kaukana pohjoisessa -kappaleessa, jossa laulaja sai duettoparikseen Sarikosken saksofonin.
Osmo Ikosen kappaleista onnistunein oli Heikki Sarmannon sävellys Kesäyö (teksti Aaro Hellaakoski), joka oli mukava kuulla tällä kertaa pehmeän miesäänen tulkitsemana, tunnetuin versiohan on Maija Hapuojan korkealla ujeltava tulkinta. Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta sekä mainittu Kaija Koo -kappale jäivät muistiin lähinnä Ikosen tulkinnallisten maneerien ansiosta.
Ilmavoimien Big Bandin Aalto-sarja jatkuu syksyllä kahdella konsertilla, joilta voi odottaa paljon. Lokakuussa solistina on trumpetisti Verneri Pohjola, marraskuussa saksofonisti Pepa Päivinen.