Viba: Viba

293
lukukertaa
Grafiikka: Oskari Siirtola.

2019 Eclipse Music ECD-201977

1.Yksin
2.Loppu, poikki
3.Tatuoitu valkoisella
4.Planeetta
5.Vasara
6.Kasvotonna
7.Maailmanlopun jälkeen
8.Kuutamo

Sävellykset & sanoitukset: Virva Immonen. Sovitukset: Viba.

Virva Immonen (laulu), Toomas Keski-Säntti (kosketinsoittimet), Oskari Siirtola (basso), Okko Saastamoinen (rummut).

Tuotanto: Viba & Joonas Saikkonen
Äänitys: Petri Majuri
Äänitetty 7/2018 E-Studiolla
Miksaus: Joonas Saikkonen
Masterointi: Jarno Alho

Arvio: 4 tähteä

 

Mitkä vibat? Vakuuttava debyytti, vaikuttava bändi, aivan omanlaista popin, rockin ja vähän jazzinkin sekoitusta. Samalla Viba-yhtyeen ympärilleen rakentanut Virva Immonen esittelee itsensä hyvin persoonallisena laulaja-lauluntekijänä.

Immonen laulaa milloin suoraan, milloin jazztyyppisellä fraseerauksella maustaen. Laulut luottavat usein kertosäkeineen kaikkineen popin tai folkin puolelta tuttuihin selkeisiin laatikkorakenteisiin. Immosen laulu ja Keski-Säntin muutamat improvisaatiot tuovat tähän selkeyteen raikkaita tuulahduksia, pistävät pinnan väräjämään, siinä missä basisti Oskari Siirtola ja rumpali Okko Saastamoinen keskittyvät tiivin rytmimaton luomiseen.

Laulun lailla raikasta on myös Immosen tekstittäminen. Pelkistetyllä ihmissuhdetarinalla lähdetään liikkeelle, mutta pian singahdetaan avaruuksiin ja lopulta maailmanloppuun asti. Immonen tuntuu luottavan tajunnanvirtaiseen teemoitteluun, lauluja voi syntyä ihan mistä vain. Huomionarvoista on, miten vähän sanoja Immonen lopulta tarvitseekaan vahvojen tunnelmien luomiseen.

Levyn yhdistelmät kaikkine variaatioineen toimivat: rytmirähinät, pop-minimalismi, laulelmallisuus, jazz-improt, elektroniset ekstaasit, kaikki asettuvat Viban värittelyn osasiksi. Ainoastaan Tatuoitu valkoisella -biisin elektrobiittiä en ihan loppuun asti jaksa. Vaan heti perään Planeetassa on luotu makea yhdistelmä: synteettinen basso, sähköpiano, ajoittainen syntikan kiemurtelu ja Saastamoisen tiheä, polveileva paukutus, siinäpä Immosen laulun alle komeata maisemaa. Vasara puolestaan perustuu levyn vahvimpaan riffiin, Siirtolan rankka soundi tukee rankkaa tekstiä, ja Immosen väkevää, lähes väkivaltaiseksi äityvää vokalisointia. Maailmanlopun jälkeen alkaa a cappella, Immonen monistaa äänensä, rakentaa sanatonta monikerroksista laulua, joka palaa myöhemmin taustalle bändiosuuden kulussa.

Herkkiä, unenomaisia jaksoja löytyy useammastakin kappaleesta, mutta lopulta Viban vahvuus on se, että se on vahva. Lauluntekijä luottaa itseensä, omaan ääneensä ja ideoihinsa, yhteisö tukee silloin kun on ankeaa tai vituttaa, ja yhdessä osataan myös riehua ja riemuita.

Levyn lopussa aika pysähtyy, jäädään katsomaan kuutamoa, ainiaaksi. Muutama lause, muutamia säveliä, kuu ja me.

 

Edellinen artikkeliSole Azul: Quasi tango
Seuraava artikkeliSyskofrenia: Minä
Kirjastonhoitaja. Kirjoittelija.
Jaa