2009 Hilland Records HRCD 1005
Ulkoasu & kuvitukset: Petteri Tikkanen.
1.Samalle valkealle pilvelle = Our white cloud (Väisänen, Ylitalo)
2.Laineet = Ripples (Väisänen)
3.Kostaja = Avenger (Väisänen)
4.Savutemppeli = Temple of smoke (Väisänen)
5.Pikkulintu = Little bird (Väisänen, Ylitalo)
6.Valo = Light (Väisänen)
7.Aika = Time (Väisänen)
Markus Väisänen (g)
+ 1, 4, 5: Kalle Ylitalo (b)
+ 1, 2, 6: Janne Mathlin (dr)
+ 1: Aatu Mällinen (keyb)
+ 2: Jarmo Hiekkala (b)
+ 2, 7: Petri Makkonen (acc)
+ 2: Janne Korva (voc)
+ 2: Ari-Pekka Elo (keyb)
+ 3, 6: Teemu Aho (b)
+ 3, 4: Kepa Kettunen (dr)
+ 3: Jukka Eskola (tp)
+ 5, 7: Antti Vuorenmaa (st-g)
+ 6: Jukka Eskola (fl-h)
Tuottaja: Markus Väisänen
Äänitys: Markus Väisänen, Teemu Aho ja Jussi Niiranen Iisalmen Taipaleessa 2006-2008, Seppo Niemelä Helibor-studiolla Maaningalla 2007-2009, Antti Vuorenmaa Plutokerholla 2008-2009
Miksaus: Seppo Niemelä, Heliborstudio (3, 4), Antti Vuorenmaa, Plutokerho (2, 5, 6, 7), Jussi Niiranen, GRS (1)
Masterointi: Pauli Saastamoinen, Finnvox
Suomijazz.com on rajallinen media, joka yrittää keskittyä kotimaiseen jazziin. Musiikki on kuitenkin täynnä ilmiöitä, joita on hankala määritellä täsmällisesti, luokitella ja lajitella. Markus Väisäsen debyytti on niitä, joiden kanssa joutuu käymään painia: kuuluukos tämä nyt määriteltyyn alueeseen ollenkaan…
Levy on päällisin puolin ja enimmäkseen instrumentaalirockia, ja ehkäpä proge on se ensimmäisenä mieleen tuleva määritelmä. Halutessaan Väisäsen musiikin voisi toki linkittää vaikka Husbandin ja Pekka Pohjolan kautta jazzrockiin. Puhtaasti jazzin kannalta mennään kyllä hyvin, hyvin laidalla. Toisaalta: kun levy on näin hyvä, se ansaitsee kaiken mahdollisen palstatilan.
Progemielessä levyn kuningasbiisi on heti avauksena kuultava Samalle valkealle pilvelle. Kulkeva, melodinen biisi, energistä sooloilua basson ja kitaran voimin, kestävää kehittelyä. Voimasointuosuudet raamittavat, ja hempeät hetket sopivat nekin tähän mukavasti kasvavaan kokonaisuuteen.
Niissä kappaleissa, joissa Kalle Ylitalo on mukana, basso saa paljon soolotilaa. Toki Väisäsen kitara etupäässä on se, joka vie ja muotoilee. Soitinnukset ja sitä myötä tunnelmat ovat hyvinkin vaihtelevia levyn mittaan, muusikoiden lukumäärä elää kolmen ja kuuden välillä. Pienimmissä ryhmissä Väisäsen kitaraa tukee vain Antti Vuorenmaan steel-kitara, ja lisäksi basso (Pikkulintu) tai harmonikka (Aika). Oli ryhmä millainen tahansa, Väisänen saa melodiansa ja kehittelynsä elämään. Rummuttomien kappaleiden maalailuista nousee tunnelmallisia elokuvallisia mielleyhtymiä.
Eniten jazzväritystä tuo kahdella kappaleella vieraileva Jukka Eskola, vaikka diibadaabaan ei niilläkään mennä. Jazzpuristi ei siis tästä levystä kostu, mutta progeilevan melodisen musiikin ystäville albumi on varsinainen valopilkku.
