Kotimainen jazz valtasi Jyväskylän Kesän

933
lukukertaa
Verneri Pohjola ja UMO
Verneri Pohjola ja UMO. Kuva: Aki Kolehmainen.
Verneri Pohjola ja UMO
Verneri Pohjola ja UMO. Kuva: Aki Kolehmainen.

Suomen vanhin kaupunkifestivaali on viime vuosina nostanut profiiliaan mm. mainioilla sanattoman teatterin ohjelmilla. Myös juhlien musiikkitarjonta on terävöitynyt kiitettävästi. Viime vuonna käyttöön otettu Tapahtumateltta on antanut mahdollisuuden tuottaa tuollaisia 400-600 hengen yleisölle hyvin sopivia musiikkiesityksiä. Kaupungissa on huutava pula kunnon konserttitiloista, joten teltta tulee todella tarpeeseen. Kun tuo vanha Sirkus Finlandian teltta on kooltaan kohtuullinen, myös äänentoiston kanssa on helpompi onnistua kuin jättiteltoissa. Tilan akustiikka on teltaksi yllättävän lämmin, joten senkin puolesta intiimin tunnelman syntyminen onnistuu.

Tarvitaan siis vain hyvät esiintyjät. Valinnoissa onnistuttiin hyvin myös tänä kesänä. Tapahtumateltan ohjelma painottui yllättävän vahvasti jazziin. Siinä missä Jyväskylä Summer Jazz oli tänä vuonna paikallisten esiintyjien kavalkadi (tosin taso on Jyväskylässä melkoisen kova), Jyväskylä Kesä satsasi valtakunnallisesti tunnettuihin nimiin.

UMO Jazz Orchestra soitti keskiviikkona Kerkko Koskisen Agatha-teoksen, perjantaina Maarit Hurmerinnan Sound Galleryssa soittivat jazzhuiput Jukka Perkon ja Severi Pyysalon johdolla, ja lauantaina Iiro Rantala temppuili uuden trionsa ja tanssiryhmän kera. Kun välissä vielä saatiin maistiaisia hengellisestä roots-musasta Campbell Brothersien tapaan, oli viikko mainio sekä yleisömenestyksen että tasonsa puolesta.

Agatha

Allekirjoittaneelle viikon ehdoton huippu oli UMO Jazz Orchestran konsertti. Pidän kovasti Koskisen omaleimaisesta sekoituksesta, jossa yhdistyvät hulvattomasti 1900-luvun venäläinen orkesterimusiikki, jazz ja amerikkalainen ison orkesterin viihdemusiikki Lalo Schifrinin ja Henry Mancinin tyyliin. Koskisen biiseissä on hirveästi tavaraa, soittajille urakkahommia ja kuulijalle sulateltavaa, mutta toisaalta sinne tänne on ripoteltu selkeitä koukkuja joihin tarttua.

UMO soitti loistokkaasti, aivan kuten pari päivää aiemmin Musiikin Aika -nykymusiikkitapahtumassakin, ja trumpettisolisti Verneri Pohjola oli mielettömän hyvä. Pohjolaa kuunnellessa ei tarvitse ajatella tekniikka- tai taitoasioita, riittää kun toteaa että osaaminen ei asetu esteeksi. Olennaista on Pohjolan persoonallisuus, soitosta välittyvä tunne ja ilmaisun laaja väriskaala.

Ultra Bran tunnetuksi tekemän Helsinki-Vantaan ottaminen mukaan Agatha-teokseen on ehkä turhaa, eikä Koskisen itse tulkitsemaa laulukappalettakaan sinänsä olisi tarvittu. Toisaalta se toi mukaan yhden tyystin erilaisen valotuksen, ja heitti pienen terävän kommentin: suuren säveltäjän elämään mahtuu aina pienen pieni laulu. Suurtyön Agathansa kanssa tehnyt Koskinen ei suostu menemään pönötyksen puolelle, vaan pysyy Kerkkona, ja pistää myös lavalla itsensä anteeksi pyytelemättä likoon.

Campbell Brothers

Campbell Brothers oli yleisömenestys. Järjestäjillä oli vaikeuksia saada kaikki halukkaat mahtumaan, joten seisomapaikoillakin oli tungosta. Yhtyettä hehkutettiin etukäteen markkinoinnissa railakkaasti, ja niinhän siinä kävi, etteivät Campbellit luotuja odotuksia pystyneet lunastamaan. Parasta ryhmässä oli yhtyesoitto, sillä bändi oli parempi kuin mitä yksilölliset taidot edellyttivät. Oikeastaan vain basisti ja rumpali olivat selvästi viettäneet aikaa harjoituskämpällä, muut olivat ennemmin luonnonlapsia. Yksikään kolmesta kitaristista ei ollut erityisen taitava tahi kekseliäs, kahdessa steel-kitarassa oli yksi liikaa, eikä normaalilla sähkökitaralla jäykästi sooloilleen veljeksen sounditajussa ollut kehumista. Ja vielä: kun Amerikka on täynnä todella hurjia gospel-lähtöisiä naislaulajia, Denise Brownin suora paahto oli puuduttavaa kuultavaa. Nyanssit ja todellinen syvä tunne olivat tyystin kateissa.

Eturivin solistit eivät siis yksilöinä olleet ollenkaan tonttiensa parhaimmistoa, mutta kokonaisuus toimi silti mukavasti hyvän kompin piiskaamana. Yleisö villiintyi viimeistään encore-kappaleessa täysin, ja vaikka aiemmin illan aikana jatkuvat clap your hands -houkuttelut (jopa Amazing grace -hymnissä!) maistuivat teennäisiltä, encoressa ei väkeä tarvinnut houkutella: se nousi kuin hypnotisoituna jaloilleen ja hytkymään Campbellien tahdissa.

Iiro Rantala New Trio

Iiro Rantala New Trio heitti Jyväskylän Kesän yleisölle parituntisen shown, johon mahtui villiä yhteissoitantaa, kunkin muusikon omia soolo-osuuksia, Iiron hupaisia välisanailuja ja vielä Flow Mo -tanssiryhmän katutanssia.

Sooloissa Iiro soitti Bachia, Marzi Nyman tulkitsi kaunosieluisesti Frank Zappan sävelmän Why does it hurt when I pee? ja Felix Zenger soitti ihmisen pään sisäisiä komppiääniä, jotka purkautuivat enimmäkseen toki suun kautta, mutta myös kaulansivua mikittämällä irtosi dynaamista soundia.

Zenger on yksin esiintyessään hulvaton, joten nämä vokaaliakrobatiat sopivat hyvin vanhaan sirkustelttaan. Yhtyesoitossa Zenger ei pärjää rumpalille ja basistille, mutta silloin tällöin kuultuna tämä beatbox-komppikin menee. Ja kyllähän se on juuri Zenger, jonka ansiosta trio erottuu soundiltaan markkinoilla.

Soundi ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa. Yhtyeen pihvi on Rantalan loistokkaassa pianonsoitossa. Yhtyeen muut jäsenet ovat tukijäseniä kaikesta virtuoosisuudestaan huolimatta, ja antavat kyllä oman panoksensa värikkään ja viihdyttävän shown luomisessa.

Illan heikoin lenkki oli tanssiryhmä Flow Mo. Esimerkiksi amerikkalaista tanssi- ohjelmaa ”So you think you can dance” seuranneet ovat saaneet makua siitä mille tasolle lajin syntymaassa hip hop -lähtöinen tanssi on kehittynyt. Parhaat tanssijat ovat uskomattoman taitavia, urheilullisia, ilmaisukykyisiä ja luovia. Flow Mosta ei jäänyt oikein mitään käteen. Yksi ryhmän tanssijoista suuntasi nykytanssiin päin, muttei ollut taas sen näkökulmasta tarpeeksi taitava tai idearikas. Muut kaksi tanssijaa kelasivat enimmäkseen kovin kuluneita breikkikuvioita.

Tapahtumateltta on mitä todennäköisimmin tullut Jyväskylän Kesään jäädäkseen. Parhaiten sen linjaksi tuntuisi sopivan yllätyksellinen rajattomuus, genrerajoihin on turha juuttua. Pelkästään tämän festivaalin status takaa ison perusyleisön, joten järjestäjillä on jatkossa mahdollisuus rohkeisiinkin kokeiluihin.