Tampere Jazz Happening 2002

822
lukukertaa
RinneRadio
RinneRadio.
RinneRadio
RinneRadio.

Omaa tietään kulkeva Tampere Jazz Happening on aina ennalta mielenkiintoinen, sillä ohjelmassa on joka vuosi esiintyjiä joista ei monikaan ole etukäteen kuullut. Ilmassa on siis odotusta ja jännitystäkin: mitähän ihmeellistä nyt koetaan? Paljon ihmeellistä on nimittäin vuosien aikana kuultu ja nähty, valtavirtoja kaihtavat esiintyjävalinnat tuovat lähes joka vuosi eteen makoisia yllätyksiä. Toisaalta kun riskejä ei kaihdeta, väistämättä koetaan silloin tällöin myös floppeja.

Juuri näin kävi tänäkin vuonna, pakettiin mahtui niin improvisoinnin juhlaa kuin sisällyksetöntä kelaustakin. Kokonaisuus selvisi kuitenkin vahvasti plussan puolelle.

Kukapa olisi etukäteen osannut aavistaa, että festivaalin antoisin kokemus on Itä-Saksan freeveteraanien outo kahden pasuunan ja kahden kitaran Doppelmoppel? Sen sijaan festivaalin pahasti pettäneeltä koneosastolta kuiville selvisi ainoastaan Nils Petter Molvaerin yhtye. Juuri tältä festivaalilta odottaisi, että satsaus kohdistuisi koneita luovasti käyttäviin yhtyeisiin, ei Rinneradion tai The Baysin kaltaisiin yhdentekevyyksiin.

RinneRadio
Nils Petter Molvaer
The Bays

Pakkahuone & klubi 1.11. klo 21

Avauspäivä perjantai oli linjattu ”konemusiikille”. Tieto- tekniikka ja samplerit olivat siis tärkeässä osassa kaikissa illan yhtyeissä. Tapani Rinteen luotsaama RinneRadio on alan pioneeriyhtyeitä. Nyt bändi esitteli jälleen kerran uusiutuneen kokoonpanonsa. Rinteen minimalistisia sopraanoteemoja ympäröivät Verneri Lumen koneet ja Juusonikin lyömäsoitinarsenaali, jossa oli mukana sekä sähköisiä että akustisia perkussioita.

Valitettavasti RinneRadion konsepti tuntuu jo pahasti väljähtyneeltä, eivätkä uudet soittajat pysty tuomaan ratkaisevaa uutta sykettä touhuun. Ideana on tutusti yhdistää konekompit, synteettiset sävelmaalailut ja samplet Rinteen meditatiivista musiikkia lähenteleviin yksinkertaisen selkeisiin teemoihin. Hypnoottiseksikin tätä joku on kutsunut, tylsä käyköön tässä hypnoottisen synonyymista.

Nils Petter Molvaerin yhtyeessä oli mukana kaksikin koneäijää. Trumpetisti Molvaer itse oli selkeästi ykkössolisti, kovan luokan kitaristi Eivind Aarsetin osuutena oli täydentää bändin sointikuvaa, maalailla taustoja Molvaerille. Valojen suunnittelukin oli sen verran taiteellista että Aarset jätettin etuvasemmalle lähes täyteen pimeyteen.

Molvaer on kyllä hieno soittaja, siitä ei pääse mihinkään. Kokonaisuuskin toimii kohtuullisesti. Seesteisemmät jaksot soivat ihan komeasti, mutta kokonaisuudessa oli liikaa painoa teknokomppiosuuksilla, joissa rumpali Rune Arnesen löi äärimmäisen lujaa.

Klubilla illan päätteeksi esiintynyt The Bays oli festivaalin pohjanoteeraus. Bändi mainostaa ettei se harjoittele lainkaan ja että jokainen konsertti on ainutlaatuinen, improvisoitu kokonaisuus. Eipä tällaista tarvitsekaan harjoitella. Yhtye aloitti ambienteilla kosketinmatoilla, mutta eipä aikaakaan kun oltiin jo syvällä teknohelvetissä. Karvanoppatoyotoista tuttu peruskomppi ”siivitti” äärimmäisen köyhistä eväistä kasattua settiä. Improvisointi oli sitä että soittaja vuorollaan keksi harvakseltaan jonkin uuden jipon ja jäi toistamaan sitä loputtomiin.

Ensimmäistä iltaa leimasivat Rinneradiota lukuun ottamatta volyymiongelmat. Molvaer ja The Bays tulivat tarpeettoman kovaa, ja ongelmat jatkuivat myös lauantaina soittaneen Ekovan kohdalla.

Satoko Fujii Quartet
Doppelmoppel
Ekova
Pakkahuone 2.11. klo 14

Lauantain avauskonsertin kahden ensimmäisen yhtyeen kombinaatiosta muodostui festivaalin nautittavin jakso.

Japanilainen Satoko Fujii Quartet oli hauska ja erilainen, omaperäinen yhdistelmä. Satokon Cecil Taylor -henkistä pianismia, trumpetisti Natsuki Tamuran pätevää sooloilua, Takeharu Hayakawan kuminauhasoundeilla soittamaa rujoa ja vähän alkeellistakin sähköbassoa ja sokerina pohjalla rumpali Tatsuya Yoshidan täysin ilmeettömästi vyöryttämiä hurjia rullauksia ja mättöjä. Virkistävä kokemus ja hyvä pääpäivän aloitus.

Pasunistiveljesten Konrad ja Johannes Bauer liidaama Doppelmoppel oli Jazz Happeningin henkeä parhaimmillaan. Velmut soittajat kutsuvat bändiään DDR:n parhaaksi freejazzyhtyeeksi. Hienosti rakennettu, vaihteleva ja kaikki soittajat esille päästänyt setti räjäytti potin. Leikillisen hauskaa mutta silti ankaraa freetä vetäneen yhtyeen musiikkiin mahtui umpikreisejä jaksoja, mutta mistään sirkuspelleilystä ei ollut kysymys.

Kokoonpanon erikoisuus käännettiin voitoksi mm. sillä että molemmat kitaristit käyttivät soittimiaan erittäin perkussiivisesti, lyömäsoittimina. Etenkin Kropinskin erikoisvalmisteisesta akustisestaan taikoma taidokkaasti nyansoitu lyömäsoitinsoolo oli uskomaton. Conny Bauer taas hyödynsi pasunistille harvinaista kiertohengitystekniikkaa, ja pystyi halutessaan luomaan loputonta pohjavyörytystä velipojan puhkumiselle. Musisoinnin ilo ja kollegoita kohtaan tunnettu arvostus huokui soittajista. Hieno yhtye, ja yksi parhaista jazzkonserteista Suomessa tänä vuonna.

Konsertin päättänyt Ekova olisi sopinut paremmin tuomaan etnistä väriä perjantain konekokonaisuuteen. Nyt tasoero konsertin kahteen ensimmäiseen yhtyeeseen oli liian kova. Kun alla oli kaksi alusta loppuun mielenkiinnon säilyttänyttä settiä, ei Ekovan yhdenasianliike saanut reiluja lähtökohtia. Aloitus lupasi ihan asiallista nykymaailmanmusiikkia, Dierdre DuBois-Haddabin jännän laulun ja Mehdi Haddabin messevien oud-riffien myötä, mutta jo kaksi seuraavaa kappaletta jähmettivät tilanteen paikalleen ja paljastivat ettei annettavaa sittenkään ollut kokonaiseen konserttiin.

Sopii silti toivoa että maailmanmusiikki pysyy jatkossakin Tampereen ohjelmistossa, alalta kun löytyy hurjasti luovuutta ja onnistuneita fuusioita ympäri maailman.

Francois Corneloup
Bill Frisell Quintet
Pakkahuone 2.11. klo 19.30

Lauantain toinen konsertti oli herättänyt etukäteen eniten mielenkiintoa. Bill Frisell vetikin pakkahuoneen täyteen.

Paljon odotin myös konsertin aloittaneelta ranskalaiselta Francois Corneloupin yhtyeeltä. Kvartetin soittajat ovat kaikki Suomessa tuttuja aiemmilta Vapaat äänet -kiertueilta. Rumpali Eric Echampard oli uskomattoman hyvä pari vuotta sitten Tampereella esiintyneen ison orkesterin Grand Loudsadzakin piiskurina. Baritonisaksofonisti Courneloup ja pasunisti Yves Robert ovat olleet pitkään ranskalaisen uuden jazzin kärjessä.

Kehuttu kitaristi Marc Ducret pysytteli keikan alun taustalla ja kaiken alla, soittipa välillä lähes kuulumattomiin häivytettyä särökitaraa, mutta vahvisti otettaan ja nousi loppua kohden oleelliseksi osaksi soundia. Outoa ja ”vaikeata” kitarismia, kaikkia tavanomaisia tonaalisia ratkaisuja välttelevää soittoa.

Courneloupin yhtye edusti ranskalaisjazzin älyllistä puolta, monille aiemmille Vapaat äänet -yhtyeille ominainen veijarimainen huumori puuttui nyt tyystin. Kokonaisuus ei ollut helposti lähestyttävä, eikä oikein auennut yhdellä kuulemalla.

Älyn jälkeen tunnetta, sillä Bill Frisellin Tampereella esittelemä musiikki oli häpeämättömän naiivia, sentimentaalista ja romanttista. Arvostan kovasti sitä että Frisellillä on rohkeutta kulkea omaa tietään, sillä miehellä riittäisi varmasti rahakkaampiakin hommia lähempänä jazzin valtavirtoja. On kuitenkin todettava ettei Frisellin näkemys oman elämänsä soundtrackista, countrysta ja Dylanista, puhuttele minua lainkaan.

Yhtyeen perussoundi on kyllä herkullisen hyvä, mutta musiikillisesti simppeleissä biiseissä ei tapahdu oikein mitään. Konsertissa Frisellillä oli kiusallinen tapa viritellä joka biisin välissä ja lähteä uuteen kappaleseen suoraan viritysäänistä. Tiedä häntä vaihteliko mies soittimeensa erikoisvirityksiä, vai oliko kyse välineiden kehnoudesta, häiritsevää se oli joka tapauksessa.

Delirium
U-Street All Stars
Klubi 2.11. klo 23

Illan päättänyt klubikonsertti oli erinomainen kotimaisen nuoren polven jazzin esittely. Mikko Innasen ja kolmen nuoren tanskalaismuusikon Delirium aloitti soittamalla tasapainoisen, lämminhenkisen setin verevää akustista jazzia Innasen fonien ja Kasper Tranbergin trumpetin vetämänä.

Myrskyisän vastaanoton saanut U-Street All Stars osoitti että Tampereella menee läpi myös perinteisempi jazz, ainakin silloin kun soitetaan tällä tasolla. Hard bopiin perustuvat omat kappaleet ovat kyllä kiperiä, mutta samalla raivokkaalla svengillä kulkevia ja suurempaankin yleisöön uppoavia. U-Street on siis juuri sopiva yhtye, jos haluaa vietellä maallikkoystävää jazzin iloihin.

Päätöspäivä sunnuntai jäi valitettavasti matka-aikataulujen takia väliin, joten myös festivaalin kokonaiskuva jäi Susie Ibarran, Lisa Sokolovin ja Jarmo Saari Filmtetin verran vajaaksi.

Tampere Jazz Happening 1.-3.11.2002