Jeff Beck Suomessa 40 vuoden tauon jälkeen

2576
lukukertaa
Jeff Beck ja Narada Michael Walden Porin päälavalla. Kuva: Sanna Heikintalo.

Pori Jazz -festivaalilla ei viime vuosina ole ollut pulaa huippuluokan kitaristeista. Al DiMeola ja John Scofield ovat tuoneet jazz- ja fuusioterveisiä Amerikasta. Raoul Björkenheim ja Marc Ducret ovat ansiokkaasti levittäneet modernin jazzin ja improvisaation sanomaa Ultra Music Nights -illoissa. Perinteisemmän rytmimusiikin kitaratyylit täysin suvereenisti hallitseva Brian Setzer esitti edellisellä festivaalilla big bandinsa kanssa yhden parhaista konserteista kautta aikojen.

60-luvulla sähköisen bluesin ja blues-vaikutteisen rockin parissa pioneerityötä tehneille kitaristeille on vuosikymmenien aikana sattunut monenlaista. Joukkoon kuuluu soittajia, jotka 60- ja 70-luvuilla toimineiden superbändiensä jälkeen eivät ole tehneet mitään merkittävää (Jimmy Page ja Peter Green); ovat noiden (kitara)-sankarillisten vuosikymmenten jälkeen tuottaneet runsaasti luokatonta puppupoppia, tietyin väliajoin havaittavin poikkeuksin (Eric Clapton); ovat kuolleet (Jimi Hendrix); tai ovat käyneet kuoleman partaalla mutta jatkaneet sen jälkeen tekemällä sitä, mitä tekevät parhaiten, eli soittamalla tulista bluesia ja blues-pohjaista rockia (Johnny Winter).

Sunnuntaina 25.7. Kirjurinluodolla pääesiintyjänä kuultu Jeff Beck on tässä joukossa poikkeuksellinen yksilö. 60-luvun blues-vaikutteisen kauden (mm. ensimmäinen soololevy Truth, 1968) jälkeen Beck on muun ohella ollut eturivissä 70-luvun fuusiokaudella (jolloin ilmestyi klassikkolevy Blow by Blow ja vielä parempi Wired), pitänyt pitkiä taukoja ja palannut niiden jälkeen soittaen paremmin kuin koskaan, erityisen merkittävästi vuonna 1989 levyllä Guitar Shop. 1990- ja 2000-luvuilla Beck on jatkuvasti jalostanut omintakeista soittotapaansa, joka on alkanut ottaa vaikutteita mm. kuoromusiikista ja oopperasta. Viimeisin levy Emotion & Commotion (2010) on todella sielukas kokonaisuus.

Pori Jazz -festivaalin aikana saatujen tietojen mukaan Jeff Beck esiintyi edellinen kerran Suomessa 1970-luvulla, noin kymmenen vuotta ennen tämän kirjoittajan syntymää. Kirjurinluodolla kuultiin odotetusti yhdistelmä vanhaa ja uutta materiaalia, ja soitto oli jotakin todella uskomatonta. Muun muassa volume-potikan, vibrakammen ja slide-putken harkittu käyttö värittävät Beckin soittoa, joka muutoinkin on herkullista nyansseiltaan ja rikasta dynamiikaltaan. Tämän miehen sormissa on taikaa! Kitarasaundit olivat käsittämättömän kauniita, sen sijaan basson olisi paikoin voinut miksata hiljaisemmallekin. Keikan keskivaiheilla kuultiin laadukkaasta materiaalista poikennut ”I wanna take you higher” -tyylinen lattea lallatus, mikä oli yllättävää varsinkin ottaen huomioon Jeff Beckin lausunnon siitä, että hänen vanhan ”Hi Ho Silver Lining” -lallatuksensa soittaminen on yhtä nöyryyttävää kuin käveleminen kaupungilla vaaleanpunainen WC-istuin kaulan ympärillä – tämä biisi ei ollut yhtään sen parempi. Kahden biisin encoren ensimmäinen kappale ei myöskään oikein toiminut, vaikka Les Paulin (henkilön) kunniaksi kannattaa toki näppäillä Les Paulia (kitaraa).

Yleisön käytöksestä jazz-festivaaleilla on puhuttu niin kauan kuin minä muistan. Itsekin jouduin tälläkin kertaa vaihtamaan paikkaa kesken konsertin, kun parhaalle kuuntelualueelle saapui keski-ikäinen kutsuvieraslipuilla varustettu seurue, joka huusi tauotta kurkku suorana musiikin päälle välittämättä yhtään artistista tai musiikista. Millä oikeudella tällaiset idiootit häiritsevät kuuntelijoita tauottomalla, helvetillisellä rääkymisellään? Ei näistä häiriköistä valitettavasti taideta festivaaleilla eroon päästä, sillä kauan on aiheesta puhuttu, mutta mitään ei asialle ole tapahtunut. Jos kuitenkin haluaa kuulla tämän hintaluokan muusikoita Suomessa, ei isoille tapahtumille oikein ole vaihtoehtoja – harvemmin näin kalliita soittajia konserttisaleissa näkee.

Kokonaisuudessaan siis ilahduttava keikka. Hienoa, että Jeff Beck saatiin vihdoinkin jälleen Suomeen. Tätä kannatti odottaa.