Saksofonisti Jussi Kannaste sai Sony Jazzpalkinnon keväällä 2005, ja palkintoon liittyy myös tämä syksyinen Jazzliiton kiertue. Edellisenä syksynä Kannaste oli jo kiertänyt maata Jazzliiton piikkiin Kannaste-Ojajärvi Quartetilla, joten nyt oli tuotava esille jotakin uutta. Ja sitähän löytyi!
Kannaste, kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Joonas Riippa aloittivat rivakalla versiolla Thelonious Monkin Evidence-kappaleesta. Heti kättelyssä tuli selväksi, että tämä yhtye svengaa erinomaisen elävästi ilman basistiakin. Toisena kappaleena soitettiin Viinikaisen uusi lähestulkoon meditatiivisiin sävyihin yltänyt balladi, joka rakentui akustisen kitaran loopin päälle.
Näin illan rakenne oli pohjustettu: kuultiin oivaltavasti sovitettuja hienoja lainakappaleita, sekä omia Kannasteen ja Viinikaisen tupituoreita teoksia.
Lainoista Sam Riversin Beatrice oli trion sovituksena varsinainen runsaudensarvi. Kannasteen tenori työnsi Beatricessa kuulolle hyvin ilmavaa, kevyttä ja hienoviritettyä soundia. Musiikissa oli älykkäitä leikkauksia ja nopeita siirtymiä, epäkonventionaalinen kokoonpano tuntui auttavan luomaan epäkonventionaalista musiikkia.
Bassottomuus toi vapautta, mutta vastapainoksi se edellytti soittajilta myös vastuunkantoa. Biisin monimuotoisuudesta huolimatta trio osoitti myös selkeästi löytäneensä yksinkertaisuuden idean, he malttavat soittaa hyvin vähän, kun on sellaisen aika, ja tarvittaessa myös hyvin hiljaa. Hieno Rivers- toteutus, joka ansaitsisi tulla levytetyksi.
Tässä vaiheessa Kannaste kuulutti jo yleisön joukosta tenoristeja, sillä soittimeen oli kuulemma iskenyt läppävika. En tiedä huomasivatko saksofonistit ongelmia loppuillan aikana, näin maallikkona en ainakaan havainnut mitään vaikeutta Kannasteen soitossa.
Seuraavaksi Jussi Kannasteen säestyksetön soolo johdatteli Antonio Carlos Jobimin kappaleeseen Zingaro (Portrait in black and white). Välillä Viinikainen ja Riippa meditoivat kahdestaan, hiljaista alakuloa… Vaikuttava versio tästä ”hempeähköstä bossasta”.
Ensimmäisen setin päätti Kannasteen säveltämä uutukainen, 2-osainen espanjalaisvaikutteinen kappale, jossa saksofonin ja kitaran kiukkuiset kimpparevitykset innostivat jatkokseen Riipan solistisiin perkussioakrobatia-harjoituksiin. Sen jälkeen yllettiin Riipan pommien johdolla lähes rockaaviin tehoihin, Viinikainen jopa särötti soundinsa, mikä ei ole ihan tavallista hänelle.
Jussi Kannaste, Joonas Riippa ja Teemu Viinikainen. Myös illan toinen setti alkoi räväkästi. Teemu Viinikaisen uunituore blues-sävelmä ”Lucky me” oli illan vauhdikkainta menoa. Pellit aukaistiin katkonaisen, töksäyttelevän, mutta silti tautisen kulkevan rytmin innoittaessa solisteja parhaimpiinsa.
Dave Brubeckin Take five oli illan vedoista ainoa, joka ei oikein sykähdyttänyt. Yritystä oli kiitettävästi, sillä sekä melodia että rytmi olivat saaneet uutta asua ja ilmettä, mutta ei tämä jopa reggaen suuntaan kurkotellut versio silti innostanut. Take five väljähtyi sitä enemmän mitä pidemmäksi se venyi, eikä edes Viinikaisen loistelias tekniikkanäytös soolo-osuudessa pelastanut.
Kiss the joy (?)-biisin ajaksi Kannaste vaihtoi sopraanosaksofoniin. Viinikainen ja Riippa rakensivat jälleen taidokkaasti tiukan ja toimivan rytmisen kudoksen ilman bassoakin. Lopputulos oli hauskasti kuin rockjazzfuusiota ilman sähköä.
Teemu Viinikainen johdatteli perusteellisella, ypöyksinäisellä esisoitollaan illan toiseen omaan ja uuteen balladiinsa. Saattaa olla että teoksessa näkyy työ Perko-Pyysalo-Viinikainen-ryhmässä, sillä tämä kappale edusti tuolle ryhmälle tyypillistä sävellyksellistä selkeyttä, yksinkertaista, arkaaisen jylhää kauneutta.
Konsertin lopetuksena kuultiin Kannaste-Ojajärvi Quartetin ohjelmistosta tuttu El Diablo, jossa Jussi Kannaste pääsi täyteen vauhtiin bop-solistina. Viinikainen haki hypnoottisia tehoja juuttumalla pitkäksi toviksi samaan riffiin, ja kokonaisuus potki tehokkaasti.
Edellä on tylsänpuoleisesti listattu millaista materiaalia ryhmä illan aikana soitti. Itse musiikista tylsyys oli kaukana, sillä KVR on upea ryhmä. Teemu Viinikainen pystyy yhä laajentamaan omaa taiteilijakuvaansa. Teknisesti huippulahjakas muusikko osoittautuu aina vain mielikuvituksellisemmaksi innovaattoriksi, jolle ainakaan vielä eivät rajat ole tulleet vastaan. Ties mitä onkaan tulossa!
On myös erittäin hienoa, että Viinikainen on nyt sattunut yksiin Jussi Kannasteen kanssa. Kannaste ei ole Suomen nopein tai väkivahvin fonisti, mutta hän on Viinikaisen tavoin innokas etsimään uusia näkökulmia ja luovia ratkaisuja nykyjazziin. Saksofonin älykkö, voisi sanoa, mutta ei mikään kuiva tyyppi, vaan mielikuvituksellinen oman tiensä kulkija.
