Ranskalainen rumpali Eric Echampard oli ensimmäisillä Suomen-kiertueillaan 90-luvun lopussa François Corneloupin ja Marc Ducret’n yhtyeissä, ja tutustui tuolloin harmonikkainnovaattori Kimmo Pohjoseen. Siitä urkeni yhteistyö, joka on kantanut näihin päiviin. Mitään jokavuotista ei yhdessä soittaminen ole, kiertueilla on pitkät välit, mutta aina silloin tällöin suhdetta virkistetään ja päivitetään.
Jyväskylän Lutakossa duo oli esiintynyt viimeksi 10 vuotta sitten. Tällä frekvenssillä ei pääse kulumaan, joten ei ihme, että yleisöä oli saapunut paikalle oikein mukavasti ihastelemaan Pohjosen ainutlaatuista harmonikkanäkemystä ja Echampardin väkivahvaa rumputaidetta.
Pohjonen saa mellakan aikanaan yksinkin, mutta rummut tuovat omat vahvuutensa niin himmeisiin maalailuihin kuin voimasoittoonkin.
Väkevän keikan kaksikko soitti, aivan kuten kymmenen vuotta sittenkin.
Nyt ei kuultu mitään räjähtävää suoraan asiaan -alkua, vaan liikkeellelähtö oli rauhallisesti maalaileva: Pohjosen hiljaista korinahuokailua, Echampardin lautasten hivelyä, harmonikka nousi tästä likihiljaisuudesta. Täydet viisi minuuttia saatiin värittelyä ennen kuin ensimmäinen poljento lähti käyntiin.
Tämä lähestymistapa paljastuikin illan keskeiseksi kaavaksi, moni muukin jakso sujui samalla tavalla, kasvoi rauhallisesta pitkästä johdannosta voimallisiin näkyihin ja ryskyviin komppeihin.
”Jakso”, niinpä. Monet soitteet olivat enemmän jaksoja kuin biisejä, ja niillä oli oma harkittu osansa illan näytelmässä. Suvannot ja nousut seurasivat toisiaan. Välillä musiikki kuulosti ennalta strukturoidulta, välillä hyvinkin tässä ja nyt -improvisoidulta. Tämän tason muusikot osaavat kyllä mainiosti hämätä, joten annetaan kaksikon pitää omana salaisuutenaan ennakkovalmistautumisen aste.
Tärkeintä on kuitenkin se, millaiseksi kokonaisuus muodostuu, ja nyt draama kesti komeasti konsertin alusta loppuun. Tämän myös parisataapäinen yleisö noteerasi ja palkitsi.
Kimmo Pohjonen on kokonaistaideteos: oleminen lavalla, heittäytyminen heilumaan loveen lankeamisen hetkillä, monipuolinen äänenkäyttö (sanaton laulu, vaikerrus, örinä, narina ja mutina sun muut erikoisemmat ilmaisut) ja harmonikan rakastava kurittaminen, siinä yhdelle miehelle työsarkaa.
Kurttuisesta soittimestaan Pohjonen taikoi valtaisan ääniarsenaalin, joka ulottui soittimen omimmasta soundista puhinoiden ja pihinöiden kautta synteettisiin sfääreihin. Melodia ei ole Pohjosen soitossa keskiössä, vaan tunnelmaan täysillä meneminen, ja rankimmillaan tarvitaan atonaalisia soivia kenttiä tai spastisesti kitkuttavaa soittotyyliä, jossa äänet ovat nopeita heittoja, liikettä edestakaisin, riffinpätkiä, laavanpurkauksia.
Konsertin loppu oli komea. Ensin kuultiin seesteistä kauneutta tavoitteleva jakso, hidasta ja hiljaista, jota viiden minuuutin kohdalla oli pakko sanoa jo yleväksi, vaan siihen se sitten lopetettiinkin. Seurasi tuimalla bassorummun poljennalla alkanut osio, jossa Pohjonen lähestyi svengissään haitarijatsia, ainakin vähäsen. Echampard yhdisteli kompissaan ovelasti oikeita rumpuja ja sähköperkkaa, ja latasi lopulta jo todella hurjaa groovetykitystä, ja samalla Pohjonen paukutti haitarista irti kaiken mahdollisen. Tässä olisi hyvinkin voinut olla illan loppuhuipennus.
Vaan vielä jatkettiin ja seurasi illan kaikista hiljaisista aloituksista dramaattisin ja vaikuttavin. Voimakkailla sinisillä valoilla valaistu lava, Echampardin malleteilla hyväilemät lautaset, Pohjosen matalaa laulua tai huokailua. Ehkä jonkun uskonnon munkkilaulu voisi olla tällaista. Harmonikan heleät, korkeat äänet nousivat vaikuttavasta pohjakuvastosta. Tämäkin kappale kääntyi rumpugrooveksi, joka loppua kohden hurjistui hurjistumistaan, ja samalla harmonikka kuulosti hetkittäin jo syntikalta.
”Yks vielä”. Encore tietysti vaadittiin ja Pohjonen nappasi tämän yleisön joukosta kuuluneen huudahduksen viimeisen kappaleen lähkökohdaksi, toisteli sitä rytmin pohjaksi ja sitten mentiin. Kuin hardcorepunkmeininkiä siitä syntyi, kun Echampardin hirmuinen tykitys yllytti Pohjosen atonaalisiin räjähdyksiin. Kaikki päättyi äkkilopetukseen, paitsi ettei se sitten sitä ollutkaan, vaan kotiin päästiin vasta hämäyslopetusten kimaran jälkeen.
Tanssisali Lutakko, Jyväskylä 8.3.2025
Kimmo Pohjonen (harmonikka, ääni, elektroniikka)
Eric Echampard (rummut)
Äänitekniikka Heikki Iso-Ahola
Kiertueen tuotanto: Charles Gil / Vapaat äänet
Kiertueen keikat: 6.3. Tampereen G Livelab, 7.3. Hämeenlinnan Suistoklubi, 8.3. Jyväskylän Lutakko, 9.3. Seinäjoen Rytmikorjaamo ja 12.3. Espoon Sellosali (viimeistä konserttia edeltää taiteilijatapaaminen).
Eric Echampard kiertää Suomessa myös Andy Emler trion kanssa 13.-19.3.2025. Lisätietoja Vapaat Äänet -sivuilta.
