Jaska Lukkarinen – One for Joe. Lukkarisen taiteelliseen tohtorintutkintoon Sibelius-Akatemiassa liittyvä konserttiohjelma, jossa tutkitaan rumpali Philly Joe Jonesin soittotyylejä.
Nyt kun kaupat ovat jo täynnä Halloween-krääsää, vähäsen jännitti onko Jaska Lukkarinen lisännyt One for Joe -ohjelmistoonsa Philly Joe Jonesin Blues for Dracula -kappaleen. Tuo sangen omituinen biisi oli aikoinaan pieni hittikin, ja se oli Jonesin ensimmäisen omissa nimissä julkaistun pitkäsoiton nimikappale ja avausraita. Blues for Dracula alkaa monen minuutin puheosuudella, jossa Jones matkii Bela Lugosin aksenttia vampyyrikreivin osassa. Höpötyksen jälkeen jatsi nousee taustalta raikaamaan ihan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunutkaan.
Uskottavuus voi mennä vähemmästäkin, mutta Jonesin maine muusikkona kesti tämän ja monet muutkin tempaukset. Maine kesti, koska Jones teki niin paljon ja niin priimaa, levytyksiä on satoja, ja iso osa niistä kuuluu jazzin ydinkaanoniin. Sekä Miles Davis että Bill Evans ovat julkisesti nostaneet Jonesin suosikkirumpalikseen, ja maineikkaampia suosittajia on paha hakea. Jonesin monista kiinnityksistä merkittävien lienee kuuluminen Davisin ensimmäiseen klassiseen kvintettikokoonpanoon yhdessä John Coltranen, Red Garlandin ja Paul Chambersin kanssa.
Kun Jonesilla on levytyksiä niin paljon, Lukkarisen on ollut pakko fokusoida, Fiksusti projektissa on keskitytty lyhyeen ajanjaksoon, 50-luvun loppuun ja 60-luvun alkuun. Jones toki jatkoi soittamista kuolemaansa asti (1985), ja monien arvioiden mukaan teki soolouransa parhaat levytykset aivan viime vuosinaan Tadd Dameronin musiikille omistetulla Dameronia-yhtyeellä. Tärkeimmät työnsä, ne kuolemattomat, Jones kuitenkin teki muiden yhtyejohtajien luottorumpalina, joista Davisin ja Evansin ohella Lukkarisen konserttiohjelmaan asti olivat päätyneet Freddie Hubbard, J. R. Monterose, Donald Byrd, Wynton Kelly, Jackie McLean ja Sonny Rollins. Jonesin katalogista tämä kaikki on toki vain raapaisu, mutta aika kultainen sellainen.
Poimitaan vielä otanta Philly Joe Jonesin soittokumppaneista näillä kohteiksi päätyneillä levytyksillä, niin nähdään minkä tason tekemisestä on ollut kyse. Soittajien joukossa eri kappaleissa ja eri kokoonpanoilla olivat aikoinaan mm. Miles Davis, John Coltrane, Cannonball Adderley, Red Garland, Paul Chambers, Freddie Hubbard, Hank Mobley. McCoy Tyner, Horace Silver, Bill Evans, Donald Byrd, Pepper Adams, Wynton Kelly, Lee Morgan, Wayne Shorter, Jackie McLean, Sonny Rollins ja Benny Golson.
Popparin keikalla huima verrokkilista ei hätkähdyttänyt Lukkarisen yhtyeen soittajia pätkääkään. Ensinnäkin jazz soitetaan aina omaksi tässä ja nyt, vertailu johonkin muuhun on turhanaikaista. Toiseksi nämä soittajat kelpaisivat maailmallakin mihin tahansa.
Joonatan Raution saksofonitekniikka on jalostunut jo niin timanttiseksi, että siitäkin varmaan tehdään vielä akateemisia tutkimuksia. Raution sooloissa oli aivan hirmuinen draivi ja energia, ja samalla niiden arkkitehtuuri ja muotoilu oli täysin erehtymätöntä. Näitä jättimäisiä vetoja kelpaa muistella.
Rock-ympyröistä tuttu kitaristi Varre Vartiainen on viime vuosina lipsahdellut yhä useammin jazzin puolelle. Tuorein levytyskin on tehty amerikkalaiskitaristi Mike Sternin kanssa (julkaistaan helmikuussa 2025), ja Stern myös vierailee Vartiaisen 50-vuotisjuhlakeikalla Helsingin Koko Jazz Clubilla marraskuussa. Popparin keikalla Vartiaisen tähtihetki oli Bill Evansin ohjelmistosta poimittu Tenderly, joka oli nimensä mukaisesti illan herkkä hetki. Kappaleesta sukeutui Vartiaisen ja basisti Antti Lötjösen nyanssirikasta balladityylittelyä, kun Rautio oli huilaamssa ja Lukkarinenkin vetäytyi taka-alalle hyvin hiljaiseen haitsusäestykseen.
Tarkemmin sävellettyihin ja sovitettuihin nykyjazzin bassokulkuihin verrattuna Lötjönen joutui tällä keikalla pelaamaan paljolti walking bass -pohjalta, keskiössä oli taimi ja groove, jotka toimittuivatkin sitten yhdessä Lukkarisen kanssa kertakaikkisen upeasti.
One For Joe -konserttikokonaisuus liittyy siis olennaisesti Jaska Lukkarisen taiteelliseen tohtoritutkintoon Sibelius-Akatemiassa. Sen keskiössä on ”rumpalin säestys ja tavat luoda musiikillista energiaa sekä rytmisiä jännitteitä”. Tätä näkökulmaa Lukkarinen avasi mukavasti spiikeissään kappaleiden välissä. Rummut on säestävä instrumentti, oli Lukkarisen lähtökohta, mutta juuri Philly Joe Jones oli tuomassa rumpujensoittoon keskustelevuutta muiden instrumenttien kanssa, ja samalla aivan uudenlaista ”halkoja kaminaan” -energiaa säestämiseen. Siinähän sitä riittääkin aihetta syventyä juuri tähän rumpaliin akateemisestikin.
Lukkarisen oma soitto, sen henki, kyseenalaisti hieman tuota rumpujen säestysluonnetta. Koska rumpali oli tutkinnan kohteena, rumpusetti oli tuotu kaikkien näkyville lavan etuosaan, ja samalla tuli selväksi että ilman Lukkarisen energisoivaa otetta, koko projektin johtamista, musiikki olisi ollut erilaista, vaisumpaa ja vähäisempää. Itse kiinnitän jazzkeikoilla aina paljon huomiota rumpaleihin, ja etenkin nykyjazzin kohdalla koen soittajat tasavertaisina, kollektiivina jossa kukaan ei ole ”alla” tai ”taustalla”, säestämässä jotain toista.
Jos Jonesin soolouran levyiltä ei Lukkariselle voikaan suositella Blues for Draculan toistamista, toinen mielenkiintoinen kokeilu voisi kantaa hedelmää. Vuonna 1964 julkaistiin kahden Jones-merkkisen rumpalin yhteinen levy. Philly Joen ja Elvin Jonesin lisäksi albumilla soittavat trumpetisti Blue Mitchell, pasunisti Curtis Fuller, saksofonisti Hank Mobley, pianisti Wyntion Kelly ja basisti Paul Chambers. Ihan rumpujensoiton propagoinnin kannalta kahden suomalaisen huippurumpalin tasaveroinen kohtaaminen joko jazzin kultakauden musiikin tai ihan uusien teosten parissa olisi kutkuttava ajatus.
Jazz Jkl Live
Poppari 18.10.2024
Jaska Lukkarinen – One for Joe
Joseph Rudoplh ”Philly Joe” Jones (1923-1985)
Jaska Lukkarinen – rummut
Joonatan Rautio – tenorisaksofoni
Varre Vartiainen – kitara
Antti Lötjönen – kontrabasso
Karioka / Freddie Hubbard (albumilta Goin’ up, Blue Note 1961)
Gone / Miles Davis (Porgy and Bess, Columbia Records 1959)
The third / J. R. Monterose( J. R. Monterose, Blue Note 1956)
Two bass hit / Miles Davis (Milestones Columbia Records 1958)
Tenderly / Bill Evans (Everybody digs Bill Evans, Riverside Records 1959)
Hello bright sunflower / Donald Byrd (The cat walk, Blue Note 1962)
Mama G / Wynton Kelly (Kelly great, Vee-Jay 1959)
Blue Gwynn / Philly Joe Jones (Drums around the world, Riverside 1959)
Quadrangle / Jackie McLean (Jackie’s bag, Blue Note 1961)
The surrey with the fringe on top / Sonny Rollins (Newk’s time, Blue Note 1959)
