Jukka Eskola Quintet Espalla

775
lukukertaa
Jukka Eskola Quintet
Kuva: Matti Nives.

Kovassa kansainvälisessä olevassa nosteessa oleva Jukka Eskola Quintet esitteli väkevää latinjazz-soundiaan Helsingin kesäistä ilmettä jälleen piristävillä Jazz-Espa -festivaaleilla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja linnut ääntelivät kilpaa ohi lipuneen liikenteen kanssa. Kirkkaimmin häikäisi kuitenkin lavalla loistaneen kvintetin osaaminen ja selkeä tapa toteuttaa visiotaan.

Jos suurelta osin samoista muusikoista koostuvaa Five Corners Quintetia on tituleerattu postmoderniksi tanssilattiajazziksi, käynee sama kuvaus pienin varauksin Jukka Eskola Quintetinkin yhteyteen. Erityisesti lavalla kyseisten bändien vauhdikas groove saattaa vaikuttaa samanhenkiseltä, suurelta osin lyömäsoitintaiteilija Teppo Mäkysen erehtymättömän otteen vuoksi. Latin-tinged tuntuu olevan usein englanninkielisissä artikkeleissa käytetty ilmaus.

Merkittävän sävyeron Eskolan yhtyeen sointiin tuo ainakin Jukkis Uotilan sähköpiano. Karkeasti voisi sanoa bändin ammentavan enemmän 1970-luvun kuin 60-luvun äänimaailmasta. Moinen letkautus tosin on mahdollista myös tulkita banaalin ”retrojazz” -leiman käyttämiseksi. Siihen ei sentään ole syytä, onhan kummankin yhtyeen muotokieli, varsinkin levyillä, tyylikkäästi päivitetty lähelle nykyaikaista klubisoundia.

Sitten asiaan. Ensimmäiseen kahdesta setistään Jukka Eskola Quintet oli ladannut erittäin potentiaalisen biisiryppään trumpetistin nimeä kantavalta debyytiltä. Antti Lötjösen luotettavan basson avulla rullannut Kulo, kauniisti Hubbardille hattua nostava Buttercup, hitaasti funkannut Timber Up, sekä uuteen uskoon sovitettu Duudamdej saivat ensimmäisen kolmevarttisen hurahtamaan siivillä.

Toisen setin kohokohtiin kuuluivat moderni klubiklassikko 1974, sekä yllättävä laina, John Coltranen Naïma. Näistä jälkimmäinen päätti keikan ja loi uskomattoman myrskyisen tunnelman keskelle leppoisaa poutapäivää. Herkkä balladi oli uudelleensovitettu todelliseksi latinjazz-monsteriksi, jossa erityisesti Jukkis Uotilan piano tuntui manaavan ukkosen esille hetkenä minä hyvänsä. Teeman muunnoksen lisäksi sovituksesta jäi mieleen tyrmäävän tehokas breikki, joka toistuessaan sai ne kuuluisat kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Sopii toivoa, että kyseinen versio päätyy joskus levylle asti!

Eritoten Jukka Eskola Quintetin soitossa pisti esiin sopivissa mitoin annosteltu itsevarmuus. Muusikot tietävät tekevänsä oikeita asioita, mutta eivät tuudittaudu tilanteeseen. Soitossa on kuultavissa se määrittelemätön ”uhka”, joka pitää soundin kiinnostavana. Kvintetin virtuositeettia tuskin kukaan varsinaisesti kyseenalaistaakaan, onhan kyseessä Suomi-jazzin tunnetuista tekijöistä koottu huippuryhmä. Siinä missä Eskolan debyyttialbumi vaati osakseen runsaasti kuuntelua auetakseen, vei yhtye kappaleet livenä vielä seuraavalle tasolle. Soolot saivat tilaa kokonaiskonseptin kuitenkaan kärsimättä. Tasapaino ja intensiteetti säilyivät kautta esityksen.

Leppoisa kesäpäivä Helsingissä siis. Tällaista laatujazzia saa harvassa kaupungissa kuunnella ikään kuin ohimennen keskellä kirkasta päivää. Jazz-Espan aurinkoisessa tunnelmassa on kieltämättä myös jotakin samaa kuin Porissa parhaimmillaan. Ainoastaan yritysvieraat puuttuvat.

Mitä Jukka Eskolan Quintetiin tulee, on se kiistatta matkalla yhä laajempaan maineeseen. Japani tuntuu olevan jo melko hyvin hallussa ja eiköhän jazzaava Eurooppakin viimeistään seuraavan levyn jälkeen ole polvillaan. Kunhan vain kiireisten muusikoiden aika riittäisi tällekin projektille myös tulevaisuudessa.