En tiedä valehtelenko, mutten ainakaan paljoa, jos väitän että KaTu MiAun soittajat ovat noin lukioikäisiä. Nuoria lahjakkuuksia joka tapauksessa, ja sellaisia, joista tullaan kuulemaan paljon. Kitaristi Milo Mäkelä tunnetaan jo pientä hypetystä aiheuttaneesta Milo & Moses -kokoonpanosta, jolla on kaksi levytystäkin takanaan. Keskisuomalaisille tutuin puolestaan on jyväskyläläinen rumpali Kasper Halttunen, joka on soittanut jo monta upeaa keikkaa monisukupuolvisen Jkl Jazz Collectiven riveissä.
Mutta siinä missä Halttunen saa Collectivessa nauttia rutinoituneen basistin eli Pekka Törmäsen kumppanuudesta ja vetoavusta, sekä pianisti Marian Petrescun lennokkaasta yllytyksestä, nyt ollaan paitsi nuorisobändillä liikenteessä, myös paljolti Halttusen omien sävellysten parissa. Yhtyeen toinen sävelseppo on Mäkelä, ja erinomaisen sujuvaa ja laadukasta tavaraa olivat herrat saaneet aikaiseksi.
Avaukseen oli valittu varsinainen esittelybiisi, jossa kaikilla muusikoilla oli heti omat soolonpaikkansa. Teema-soolot-teemapaluu oli tutusti homman nimi, ja improvisointi oli kaikkien mielestä selvästi parasta mitä kuvitella saattaa, mutta hyvän pohjan Halttunen kaikelle tälle oli kynäillyt.
Mäkelän selkeästi hardbop-maisemiin paalutetulla, ja teemaltaan todella näppärällä biisillä jatkettiin. Tuomo Purhosen vinha kulkubasso yllytti bluesikasta menoa, ja Aukusti Annalan alttofoni alkoi keittää nätisti. Mäkelän kitarasoolo todisti että riskit kuuluvat asiaan tässä vaiheessa kehitystä, ja sehän on mahtava piirre nuoressa soittajassa. Jonkin kerran ajatus tuntui illan aikana pitkissä sooloissa katkeilevan, toisaalla impro alkoikin maistua kokoelmalta likkejä, mutta noin ylipäätään Mäkelän pelottomus on väkisinkin viemässä oikealle uralle.
Ja toimi bändi kokonaisuutenakin kiitettävästi. Annalan altto herutti hunajaa illan hitaassa, johti hyvää menoa jamihenkisissä kisailuissa ja oli kovasti terävänä lopun funkjazzissa. Ja jälleen Halttusella oli hieno basisti rinnallaan, Purhonen soitti todella kypsästi, muhevasti ja maukkaasti.
Kallio Calibro oli jazzklubilla, vaan ei jazzkeikalla. Sen pohjan loi vankka tarinallisuus ja samalla elokuvallisuus, ja liikkeelle lähdettiin nimenomaan italialaisten elokuvasävelmestarien perinnöstä. Tie vei 50- ja 60-lukujen supisuomalaisen tanssilavan kautta rautalankaan ja hetkeksi roheampaankin rokkailuun. Yksi biiseistä oli niin agentsia, niin agentsia, mutta joku viehko huumorinsa musassa oli koko ajan, niin että bändi kelpaisi lähes sellaisenaan myös Martti Servon taustalle. Ja sittenkin, Kallio Calibrolla on oma juttunsa, omat tarinansa, omat tunnelmansa.
Kallio Calibro soitti keikalla suht tuoreen debyyttilevynsä kokonaisuudessaan. Yhtyeen vahvuuksia ovat viehkot melodiat, vierellä usein soljuvat nasevat riffit, urkujen ja vibrafonin herkullinen yhdistelmä, ja kaiken kruununa kaikki biisit säveltäneen Henri Jokisen mestarillinen kitara. Muutama soolo räjähti kunnolla, mutta mieluummin Jokinen keskittyi hyvin tarkkaan muotoiluun, jossa juuri sen oikean soundin muovaaminen oli keskeistä. Erilaisia valoja, varjoja ja värejä Jokinen loihti konsertin aikana hämmentävän määrän, eli pankaapa nimi mieleen jos haluatte joskus nähdä livenä nimenomaan kitarasoundin taidetta.
Kolme Summer Jazz Club -keikkaa vielä jäljellä. Kannattaa tulla kauempaakin, sillä Jyväskylässä soi tulevaisuus!
