Suomijazz.comin Keitelejazz-raportti käy tällä kertaa festivaalin kulkua läpi järjestelyihin osallistuneen silmin. Puolueettomuudesta ei ole siis tietoakaan, mutta festivaalin yleisarvosanan antaminen toki jätetään muille medioille.
Keitelejazz ei saa lainkaan esimerkiksi opetusministeriön kulttuuritapahtumille tarkoitettua tukea. Äänekosken kaupungin avustuskaan ei ole seurannut yhtyeiden hintakehitystä. Siksi tapahtuman rahoituksen kannalta ovat merkittäviä festivaalin aloittavat rockillat. Raaka totuus on, että Zen Cafén tuotolla maksetaan John Abercrombien ja Louis Sclaviksen kaltaisten huippujen tuottamista Suomeen ja Äänekoskelle.
Tosin tämä suhde on muuttumassa parempaan suuntaan: festivaalin jazzillat ovat keränneet vuosi vuodelta enemmän ja enemmän yleisöä. Silti voi sanoa niinkin, että jazzin puolella todella vetovoimaisen illan rakentaminen on niin kallista, että tukea edelleen tarvitaan rock-illoista.
Rockille ja bluesille omistettu torstai on ollut perinteisesti Keitelejazzin tuottoisin ilta. Joitakin vuosia sitten mukaan tuli uutena keskiviikkoilta. Sen taloudellinen merkitys ei ole suuri, vaan ilta on kädenojennus Äänekosken kaupungille. Illan ohjelma oli tänäkin vuonna selkeästi suunnattu nuorisolle, jolle kaupungissa ei muutoin juuri tarjontaa ole. Keskiviikko onkin enemmän off-Keitelejazz kuin varsinaista festivaalia.
Keskiviikko
Keskiviikkona Apulanta osoitti oivaa keikkakuntoa ja urheilumieltä. Wirtanen on vedossa, ja kehnohkosta basistista huolimatta bändi toimii komeasti. Tosin Apulanta veti kaikkien aikojen pohjalukemat jazzhuumorillaan: joka vuosi nimittäin joku rockbändeistä tajuaa olevansa ”jazz”-festivaaleilla, ja luulee olevansa fiksu v-llessaan ”jazz”yleisölle. Tosiasiassa paikalla oli keskiviikkona tietenkin vain rockyleisöä, jotka kiusaantuneina joutuivat kestämään Apulannan hölmöilyä. Bändin ”jazz”välisoitot pilasivat keikan intensiteettiä aika tavalla.
Torstai
Torstaina kuultiin kolme kovaa keikkaa, joista kaksi ensimmäistä oli minun makuuni, ja viimeinen puolentoistatuhannen muun. 22-Pistepirkko avasi upeasti. Täysin tinkimätöntä meininkiä , jossa yleisökontaktista vastasi lähinnä basisti-kosketinsoittaja Asko Keränen. Muuten bändi keskittyy täydellisesti vain ja ainoastaan soittamiseen. Jännittävää materiaalia, omintakeisia soitinnuksia, täydellisiä soundeja. Upea keikka!
Hyvin veti myös Eero Raittinen meluisine miehineen. Raittinen itse on jo eläkeiässä, mutta laulaa rajummin kuin koskaan. Noisy Kinda Men on kova rhyhm’n’blues-retkue, asenne on yhtä totaalinen punkkareilla aikoinaan, mutta soittotaidot ovatkin jo jotakin aivan muuta. Hienosti päivitettyä juurimusiikkia.
Zen Café teki sen mitä saattoi odottaa: täytti tanssitilan ja nosti loputkin teltassa olleet penkeille ja pöydille. Kovaa duunia bändi teki, ja ansaitsee kyllä kiitosta keikkamoraalistaan. Sille vain en mahda mitään, että Samuli Putron biisintekometodi ylenmääräisine lyhyiden fraasien toistoineen pistää haukottelemaan. Rock on yksinkertaista, mutta jotain rajaa…
Perjantai
Perjantaina ei tällä kertaa puhdasta jazzia kuultu lainkaan. Ilta rakennettiin Mary Coughlanin ympärille, ja siihen moodin ei mikä tahansa sovi, ei ainakaan diibadaabajazz. Naisten illasta tuli vahva kokonaisuus, joka kiinnosti myös yleisöä. Jazzohjelmistoinen perjantai on ollut festivaalin väliinputoaja, nyt väkeä oli enemmän kuin koskaan.
Mary Coughlan lunasti ainakin omat toiveeni täydellisesti. Olen nähnyt Coughlanin keikalla kolmesti aiemmin, ja tämä voitti kyllä kaikki muut kokemukset. Rummuton yhtye oli hyvin balanssissa Maryn kanssa: laulu oli ykkösasia, mutta tarvittaessa taustaltakin löytyi osaamista ja mielenkiintoista soittoa pianisti James Delaneyn johdolla.
Ja se laulu: miten helposti kaikki käy kun musiikki vain virtaa laulajan lävitse. Ei koristelua tai yliyrittämistä, ei pinnistelyä tai pakottamista, pelkästään luottamista omaan uskomattomaan, ja sittenkin maanläheiseen soundiin. Jos haetaan jotakin niin järjetöntä kuin tämän päivän Billie Holidayta, ei kopiota, vaan originaalia siniveristä laulajaa, Mary on minun ehdokkaani.
Erinomaisen keikan soitti myös perjantain avannut Erja Lyytinen Band. Lyytinen on löytänyt aivan oman, kevyenkuulaan otteen sekä lauluun että kitarointiin. Blues saattaa olla lähtökohtana, mutta Lyytinen on edennyt jo kiitettävän kauas valtavirroista.
Perjantai-illan päättänyt Värttinä soitti Äänekoskella yhden harvoista Suomen-keikoistaan. Viimeksi olin nähnyt ryhmän vuonna 1994 Rääkkylässä. Silloinen kollektiivinen hurmos on korvautunut ammatti- taitoisella etnoshowlla, jossa muusikot ovat väistyneet kiltisti riviin takavasemmalle, ja kolme laulajaa liikehtivät suurieleisesti edustalla. Bändi on edelleen kovatasoinen, ja kyllähän showkin toimii, mutta jonkinasteista pinnallisuutta touhussa oli Coughlanin jälkeen aistivinaan.
Lauantai
Ilmiliekki Quartet heitti lauantaina hienon konsertin Äänekosken kaupungintalolla. Bassoa lukuun ottamatta vahvistamaton keikka oli parasta Ilmiliekkiä. Kaupungintalon akustiikassa yhtye pystyi soittamaan hyvin hiljaa, ja silti kaikki kuului täyteläisesti. Olavi Louhivuori lähes hiveli lyömäsoittimiaan, ja Verneri Pohjola hämmästytti sillä, miten pieniä ääniä trumpetista voikaan lähteä. Konsertin tunnelma oli lähinnä harras. Tämä keikka olisi sietänyt tulla taltioiduksi julkaisemista varten!
Lauantain pääkonsertissa kuultiin sekä odotettua soittoa että yllätyksiä. Odotettua oli rumpaleiden herätysliikkeen nostattaneen Dave Wecklin junttauksen ohella kitaristi John Abercrombien persoonallinen tyyli, joka viimeisten vuosikymmenien aikana on muuttunut vähän jos ollenkaan. Mitään syytä Abercrombiella ei muutoksiin olekaan, niin kehittynyttä ja jalostunutta ilmaisu on.
Abercrombien yhtye tarjoaa soinnillisesti harvinaista herkkua. Viulisti Mark Feldman ja basisti Marc Johnson luovat yhdessä hienon kamarimusiikillista soundia. Kun yhtyeen vielä täydentää aina loistokas Joey Baron, on kasassa melkoisen ainutlaatuisesti hengittävä, herkkä ja herkullinen huippuryhmä.
Louis Sclaviksen nelihenkistä Napolis’s Walls -yhtyettä on viime vuosina kuultu Tampereella, Raahessa ja Porissa. Tähän napolilaisten ydinryhmään kuuluvat klarinetteja ja sopraanosaksofonia soittavan Sclaviksen lisäksi sellisti Vincent Courtois, kitaristi Hasse Poulsen ja äänitaiteilija, trumpetisti Médéric Collignon. Nyt Äänekoskella kuultiin laajennettua versiota, jossa orkesterin vahvuuteen oli lisätty rumpali, kosketinsoittaja-kitaristi ja räppäri.
Klarinetisti Sclaviksen omat soolot olivat hänelle ominaiseen tapaan enemmän sointi- ja sointukenttien luontia kuin selkeän temaattista toimintaa. Äänitaiteilija Mederic Collignon hämmästytti yleisöä Äänekoskellakin, mutta ei ollut niin isossa roolissa kuin pikku-Napolin keikoilla. Vielä vähemmän oli nyt äänessä loistava sellisti Vincent Courtois. Kun nämä kaksi muusikkoa sattuvat olemaan omia Napoli- suosikkejani, tunsin jääväni hieman saamapuolelle.
Vaikka keikka oli parhaimmillaan loistokas, uusista jäsenistä oikeastaan vain räppäri Dgiz toi todella merkittäviä muutoksia yhtyeen kemiaan. Dgizin räppäys ei ollut hiphop-juttua, vaan siitä selkeästi jazziin päin liikkunutta salamannopeaa julistusta ja improvisointia, joka svengasi mallikkaasti orkesterin kudoksessa.
Isompi kokoonpano valittiin Äänekoskelle tuoreuden (vasta viides keikka) sekä paperilla mielenkiintoisen kokoonpanon takia, mutta näin jälkeenpäin arvioituna kyllä se pienempi Napoli on tätä sinänsä hurjaa ja värikästä orkesteria kovempi juttu.
Lauantain päättänyt Dave Weckl aiheutti jo lähes järjestysongelmiakin, kun innokkaat fanit tunkivat lavan eteen diggailemaan, ja jokunen taaempana pöydässä istuva yritti mahdotonta, eli saada porukkaa istumaan. Weckl lupautui vielä jakamaan nimmareita keikan jälkeen, mutta onneksi puolituntisen jonotuksen aikana järjestys sentään säilyi mallikkaasti. Melkoista fanitusta siis, ja ymmärtäähän tuon noin rumpaleiden kannalta, sillä Weckl on omassa lajissaan kyllä ainutlaatuisen kova tekijä.
Kovia muusikoita olivat muutkin bändin jäsenet, mutta tyylillisesti ainoa minua säväyttänyt oli basisti Tom Kennedy, jonka salamannopea tykitys vei pisteet kotiin. Kokonaisuutena bändi toimi mainiosti silloin kun energiahanat olivat täysin auki, mutta sävelmateriaalin köyhyys paljastui karusti suvantovaiheissa. Rumpali-Weckl tarvitsisi tuekseen säveltäjän ja sovittajan, joka höyläisi soitannosta raa’asti pois hissimusiikin pienimmätkin oireet.
