Tämänvuotinen April Jazz (21.-25.4) oli jälleen onnistunut ja monipuolinen kokonaisuus. Yksi odotetuista vierailijoista oli amerikkalaistrumpetisti Dave Douglas kvintetteineen. Mies ei pettänyt sen paremmin musiikissa kuin kannanotoissaan, joita hän ei ole kaihtanut.
– Pyydän anteeksi presidenttiämme. Yritämme vaihtaa hänet seuraavissa vaaleissa ja laittaa hänet paikkaan, johon rikolliset laitetaan, ilmoitti Douglas ensimmäisessä välispiikissään.
Soitollaan Douglasin kvintetti palautti välillä hiipuneen uskoni amerikkalaisen jazzin elinvoimaisuuteen ja kehitykseen – soitossa oli sykettä ja sooloissa asiaa. Muusikot tuntuivat melkein lukeneen toistensa ajatuksia, niin hyvin kemiat toimivat esimerkiksi nopeissa rytminvaihdoksissa.
Kvintetti on tässä kokoonpanossa ollut koossa kolme-neljä vuotta ja rumpali Clarence Pennin mukaan bändi kokoontuu harjoittelemaan vain kenties kolmeksi viikoksi vuodessa. Silti soitto kulkee kuin yhdestä puusta.
Ytimessä oli loistava rytmisektio: Uri Caine Fender Rhodes -sähköpianossa, James Genus kontrabassossa ja Clarence Penn rumpalina. Douglasin rinnalla solistina vakuutti tenorisaksofonisti Seamus Blake.
Perinteisempi newyorkilaisesiintyjä oli torstaina esiintynyt laulaja Allan Harris.Tämä Tony Bennetin suosikkilaulajaksi kehuttu mies on noussut myös espoolaisyleisön suosikiksi ja vieraili April Jazzissa toistamiseen.
Martti Lappalaisen johtaman Espoo Big Bandin säestyksellä ison miehen laulu lähti lantion pohjalta syvän pehmeänä ja standardeissa oli perinteistä yökerhosointia kuitenkin ovelalla New Yorkin katujen antamalla hiuksenhienolla vivahteella maustettuna.
Espoo Big Band on sitä paitsi hienosti soiva yhtye. Mietitäänpä vaikka saksofonistien rintamaa: tenorissa Esa Pietilä ja Manuel Dunkel, altossa Jukka Perko ja Markus Holkko – siitä on hyvä lähteä.
Kotimaisista vakuuttavaa työtä tekivät Tapiolasalissa esiintynyt Jukka Perkon kvintetti sekä Gardenissa esiintynyt U-Street All Stars. Perkon kappalevalikoima oli sekoitus keski-ikäistyvää melankoliaa ja nuorta haikeutta Emma Salokosken laulun myötä. Hyvä fiilistely vei muun muassa 70-luvulle.
Uudenmaankadun tähdet soivat Tapiola Gardenissa paremmin kuin tuoreella levyllään. Keikkasoundi toi myös uudet sävellykset paremmin esiin. Sitä paitsi keskiviikon urakkapalkinnon olisi ansainnut kitaristi Teemu Viinikainen, joka molemmissa kokoonpanoissa pääsi myös hyvään ääneen.
Ison teltan antimista voidaan sitten olla montaa mieltä alkaen turhan kovasta volyymistä. Vaan ehkä yritysvieraat viihtyvät kun ei tarvitse turhaan lätistä keskenään. Vastaavasti ei ole myöskään pelkoa, että he varastaisivat shown ja äänen esiintyjiltä!
Kahden illan yleisömagneetiksi hankittu Earth Wind and Fire Experience oli soitannoltaan ammattimainen, mutta johtuneeko kappalevalinnoistakin ettei iso bändi saanut rytmijalkaa tarpeeksi vipattamaan ainakaan tiistain avauskeikalla. Haikeana muistelenkin entisen Suo, Kuokka ja Jussi -kokoonpanon rypistystä.
Torstaina esiintyneen Värttinän kulmikas sointi ja jumputusrytmi taas on hauskaa noin kymmenen minuutin ajan. Sen jälkeen oli jo ikävä jazzin synkooppisankareita.
