Innasen Mikolla uusi kvintetti kiertueella, ja torstaina koettiin ryhmä Jyväskylässäkin. Mitäs oli nyt tarjolla?
Noh, suomalaisen runouden ja jazzin ainutkertainen liitto, jonka menestyksen salaisuutena ovat Innasen jännittävän omintakeiset sävellykset ja pelkästään erottuvan persoonallisia muusikoita sisällään pitävä kokoonpano.
Lopputulos: tinkimätöntä taidetta ja vakuuttavan vaikuttavaa energiaa.
Runouden Innanen on saanut etupäässä Outi-Illuusia Parviaisen teksteistä, mutta setissä oli mukana näytteet myös Pekka Kejoselta, Aale Tynniltä ja Aaro Hellaakoskelta. Jazzin ajattomus kohtasi siinä runouden ajattomuuden.
Täytyy kuitenkin tunnustaa, että näin ensikuulemalla tekstit jäivät kuuntelussa sivummalle, sillä musiikissa tapahtui koko ajan niin paljon huikeuksia, että huomio pysyi tiukasti soitteissa. Sen verran uskallan kuitenkin sanoa, että Innasen valinnat ovat osuneet hyviin maaleihin ja nykyrunoilija Parviainen on mainio valinta, sanonta on tuoretta ja ennen kaikkea yhteys Innasen musiikin tuoreuteen on kohdillaan.
Pitkäksi venähtäneen henkilökohtaisen kesätaukoni jälkeen oli erityisen mukava aloittaa syksy kotimaisen jazzin merkittävimpiin kuuluvan taiteilijapersoonallisuuden uuden musiikin parissa. Saksofonisti Mikko Innanen on suomijazzille kolossaalisen tärkeä tekijä, uskomaton saksofonivirtuoosi ja laaja-alaisuudessaan yhtä lailla uskomaton monipuolisuusihme.
Ja sekin vielä, että Innanen on kaiken hyvin vakavasti otettavan taiteellisen jazzin lisäksi myös melkoinen humoristi. Tämä puoli on tullut esiin esimerkiksi Gourmet-yhtyeen taipaleella, maakuntalaulujen hillittömien uusversioiden parissa ja nyt Jyväskylässä esiintyneen uuuden kvintetin kanssa.
Ei niin, että Innasen huumori yleensä olisi mitään päälletunkevaa lajia, kivikasvoinen olemus kuuluu ilman muuta sapluunaan ja vitsit ovat musikaalisia heittoja, jotka joko löytää tai ei, niitä ei osoitella.
Tällä kertaa iltaan mahtui yksi ihan osoiteltukin juttu. Encoreksi säästettiin hupailu Liite apurahahakemukseen, johon oli hykerryttävän itseironisesti sanoitettu taiteilijuuden tuskaa.
Tämä oli myös se biisi, jossa Innanen tarttui mikrofoniin ja ”lauloi” Senja Savolaisen tukena. Savolaisen tuskalliset huudot menivät jo punkin puolelle, eikä haitannut yhtään.
Muutenkin Savolaisen ilmaisu oli hyvin persoonallista. Tässä projektissa laulaminen yhdistyy spoken wordiin, joka ihan hetkittäin läheni jo räppiä.
Toisaalla Savolaisen hauraat ylä-äänet jännittivät, mutta kestivät, ovelat ”portaattomat” liu’ut alaspäin tehosivat nekin. Tekemisessä oli ylipäätään paljon ”ei-laulamista”, mutta myös komeita ja vahvoja pitkiä ääniä. Ehkä tehokkainta olivat sittenkin ne muutaman biisin klimatisoineet punk-henkiset huudot.
Savolaisen kokonaisuus oli kaikkiaan virkistävän omaleimainen: ei kliseitä, ei yli-yrittämistä, mutta sitten kun tarve vaati, kaikki pantiin peliin. Voisi kuvitella, että Innasen antamissa raameissa mentiin, mutta persoonallisesti, sillä juuri persoonan takia Innanen on Savolaisen tähän projektiin varmasti valinutkin.
Tunneskaalan toisessa päässä huomattiin yhtäkkiä, että yhtyeessähän onkin kaksi laulajaa. Silloin Savolaisen askeettisen toteavan runoilmaisun rinnalla lauloi saksofoni kuin kommentoiden jokaista fraasia, ja Savolaisen vaiettua saksofoni jatkoi lyyristä ”laulamista”, aivan yhtä ilmaisevana kuin vokalisti konsanaan. Käy sisälle hiljaisuus, totesi Aaro Hellaakoski aikoinaan, ja saman sanoman tunnelmoi Innasen baritoni.
Yksi illan ovelimmista suomalaisuuksista oli valssitahtinen Lasinen vuori (Aale Tynnin tekstiin), joka vei melodiallaan untomonoslaisittain tanssilavojen tuntumaan, mutta jossain vaiheessa sieltä aina pamahti sävel, joka ei perinteiseen logiikkaan ihan istunutkaan. Jotain muutakin tässä nyt on, sai kuulija havaita. Parodiasta ei ollut ollut kyse, vaan perinteen kunnioituksesta, mutta samalla toisinajattelun mahdollisuudesta.
Nostoksi voisi valita minkä tahansa muunkin biisin, niin tyylillisesti ja tunnelmallisesti rikas oli iltama. Kaikki perustui siihen suurenmoiseen muusikkouteen, mitä viisikon kaikilla jäsenillä oli tarjota. Vibrafonisti Mikko Antila ei matki ketään, eikä pelkää mitään riskejä. Rumpali Teppo Mäkynen on oma legendaarinen itsensä, tässä yhtyeessä etenkin romuluisen ja rouhean grooven mestari. Mäkysen vierellä basisti Eero Sepän dempattu soundi ja pelkistämistä kaihtamaton tyyli purivat nekin armottomasti. Vaikka Innanen ja Savolainen olivat eturivissä isossa roolissa, aivan mahtavaa rytmimusiikkia kuultiin silloikin kun äänessä oli vain vibrafonin vetämä ultraenerginen trio.
Lopuksi todettakoon, että maestro Innanen piti varsinainen saksofoniklinikan, näytti mitä kaikkea foneilla voidaankaan ilmaista. Pehmeätä ja herkkää lyyrisyyttä, suurta, jykevää tarinankerrontaa, virtuoottisia nousuja täydelliseen vapauteen. Ihan huippuhetkiä oli Innasella jokaisessa kappaleessa, joten vain yksi poiminta riittäköön: vasta ilmestyneen levyn nimikappaleessa (Ääniä, tavallaan) kuultiin yksi hienoimmista alttosaksofonisooloista, mitä tällä pallolla on soitettu.
Jazz Jkl Live: Mikko Innasen uusi kvintetti Ravintola Popparissa to 11.9. klo 19
Mikko Innanen – saksofonit (altto, baritoni, sopranino), oboe, rytmisoittimet, laulu
Selma Savolainen – laulu
Mikko Antila – vibrafoni
Eero Seppä – bassokitara
Teppo Mäkynen – rummut
