Bill Frisell on yksi jazz-kitarismin ”neljästä suuresta” – tosin se, voiko häntä nimenomaan jazz-kitaristiksi enää luokitella, on kyseenalaista. Frisellin kitarataiteilijakaari on sisältänyt jazzailun lisäksi paljon hienoja hetkiä vaikkapa folkin, americanan sekä elokuva- ja kamarimusiikin parissa.
Frisellin tyylille ominaista monipuolista harmonista kokeilua ei Tampereella kuultu, koska tämänhetkinen uran vaihe tavallaan katsoo kauas taaksepäin – toki frisellmäisesti kujeillen. Uusimman levy nimi ja kiertueen teema on ”Guitar in the Space Age!”, joka viittaa Frisellin nuoruuteen 50-60-luvun Amerikassa. Aikakauteen, jota leimasivat toisaalta kylmä sota, avaruuskilpavarustelu, kommunismin pelko ja Vietnamin sota, kuului toisaalta myös rock n’ rollin syntymä ja surf-musiikki. Tässä ilmapiirissä nuori Bill Frisell harrasti klarinetinsoittoa, ja altistuttuaan pop/rock-musiikille alkoikin silloin tällöin soitella kitaralla päivän hittejä laidasta laitaan.
Uusi levy on ikään kuin hänen toinen omaelämänkerrallinen julkaisunsa (90-luvun puolivälin Have A Little Faithin lisäksi) ja tutkimusmatka nuoruuden sävelmaailmaan. Näennäisen yksinkertaiset Pipelinen kaltaiset 60-luvun surf- ja pop-kappaleet kuulostavat usein todella tutuilta, mutta mukaan on tullut myös paljon varttuneempaa häntä: alati laajemmalle kurottavaa harmonista käsittelyä ja luovaa efektien käyttöä.
Konsertissa oli silti kyse myös monista perusasioista. Tuskin on olemassa toista kitaristia, joka niin häpeilemättömästi iloitsisi vaikkapa ihan perus-avo-E-duurisoinnusta kuin Frisell. J. W. Blackin rakentamalla custom-Telecasterillaan hän nautiskeli soinnin vivahteista silmin nähden. Aiemmin Fenderin custom-pajalla työskennellyt Black rakensi Frisellille pari vuotta sitten kitaran, jolla hän lopulta päätyikin äänittämään koko uusimman levyn. Livekalustoon sama Bigsby-vibrakammella varusteltu soitin kuului tietenkin itseoikeutetusti ja soi hienosti 60-lukulaisissa tunnelmissa.
Kitarasoundi olikin aivan maaginen elementeiltään: Frisellin sointiin aina olennaisesti kuulunut tila-efektien käyttö, raikas Tubescreamer-särö siellä täällä, looppien käyttö sointumaailmaa hyvällä maulla oudostuttamassa edellä mainitun hienon instrumentin lämmintä luontaista soundia. Mistään itsetarkoituksellisesta kikkailusta ei kuitenkaan ollut kyse. Link Wrayn Rumble-biisiä ja sen aivan mieletöntä mureaa särösoundia kuunnellessa huomasin ajattelevani, että kyllä, juuri tältä sähkökitaran on tarkoitus kuulostaa!
Kitaristi Greg Leiszin kanssa Frisell on soittanut lähes 20 vuotta, Good Dog, Happy Man -levyn sessioista lähtien. Yhteys kuului saumattomassa yhteissoitossa ja näkyi varsinkin viimeksi mainitun hyväntuulisuutena. Leiszin pokerinaama taas ei monestikaan pettänyt keikan aikana. Monesti bändin sointimaailma kuulosti siltä kuin Frisell 10-15 vuotta sitten soittaessaan lap steel -maisesti kitaraansa, mutta nyt siitä vastasikin melodioita mestarillisesti steel-kitaroinnillaan rikastuttanut Leisz.
Rikkaan sointimaailman perustan pitivät yksinkertaisena, hyvänä ja toimivana basisti Tony Scherr ja rumpali Kenny Wollesen, mikä oli juuri sopivaa tähän yhteyteen. Orkesterin keikka oli nautinnollinen reilun tunnin sekoitus nostalgiaa ja tulevaisuuden nostalgiaa.
Lue myös Pentti Ronkasen juttu festivaalin muista konserteista!
