Dunkel, Manuel: Discoveries

626
lukukertaa
Photo by Teemu Mattsson ; Cover design by Aarni Ylinen.

2019 Eclipse Music ECD-201986

1.The endless path
2.Discoveries
3.In light
4.Baltic Avenue
5.Sky is crying
6.Sun dogs
7.The next peak
8.Subways

All compositions by Manuel Dunkel.

Manuel Dunkel (tenor and soprano saxophone), Alexi Tuomarila (piano), Eero Seppä (bass), Jaska Lukkarinen (drums).

Engineered 6/2018 by Hannu Perälä at Finnvox Studios, Helsinki
Mixed by Hannu Perälä and Speedy Saarinen
Original YLE recording produced and edited by Speedy Saarinen
Mastered by Jarno Alho at Alho Audio Mastering
Produced by Manuel Dunkel

Arvio: 4 tähteä

 

The endless pathin ja samalla albumin avaavan rubatojohdannon jälkeen Jaska Lukkarinen kutoo Eero Sepän letkeän riffin ympärille rytmiverkkoaan, levyn sopraanosaksofonilla avaava Manuel Dunkel lähtee varovasti liikkeelle, mutta yltyy rehevään röpötykseen. Alexi Tuomarilan irtonainen pianosoolo edeltää paluuta teemaan. Kappale on vaihtelunhaluinen, ilmava ja rentoudestaan huolimatta hivenen melankolinen.

Nimikappaleella sopraano on vaihtunut tenoriin, joka saa alun teemoitteluun unisonokaverikseen Tuomarilan pianon. Sitten irtoaa Dunkelin vuolas impro, ja alkaa määritellä koko levyn henkeä: saamme albumin mittaan kuulla pitkän jonon runsaita, taidokkaita tenorisooloja teräksisellä ansatsilla.

Perustaltaan levyllinen edustaa hyvin perinteistä rakentelua: teemalla aloitetaan, sitten lähes poikkeuksetta ensin fonisoolo, hyvänä kakkosena pianosoolo. Usein Dunkel ehtii vielä toiseenkin improon ennen kvartetin paluuta perusteemaan.

Poikkeuksena soi päätösbiisi Subways, jossa järjestys on Tuomarila, Dunkel ja Seppä levyn ainoassa soolossaan. Selkeästi joukosta erottuu myös balladi Sky is crying, joka voisi pianovälikkeestä huolimatta olla nimeltään ”meditaatio saksofonille ja pianotriolle”.

Mutta kokonaisuus, onko se kaavoihinsa kangistunut? Teemat ovat niin maukkaita ja energinen soitto niin korkeatasoista, että ne vievät mukanaan, mutta kyllä, vaihtelu virkistäisi ja hieman avoimemmat rakenteelliset ratkaisut siellä täällä olisivat ihan paikallaan. Dunkelin ja Tuomarilan improvisointeja leimaa luovuuden henki, mutta jäykät kehysrakenteet haraavat hieman tätä vapautumisen tunnetta vastaan.

Joonatan Raution ohella Dunkel on huippufonisteistamme lähestymistavaltaan ”amerikkalaisin”, kolmimuunteisen svengaavan jazzin ja runsaana ryöpsähtelevän, mutta samalla tasaisen varmana etenevän solistisen osaamisen kautta. Kvartetti on alueellaan huippuluokkaa myös kansainvälisessä katsannossa. Tuomarilan kevyttä lennokkuutta tukevat Sepän ja Lukkarisen vaihtelevat rytmiratkaisut, joissa tuon tuosta, tarkemman strukturoinnin seassa, häivähtelevät ikään kuin rentouttavina elementteinä nykymaailmassa syrjemmälle jääneet walking bass -meiningit.