2014 Rockadillo Records ZENCD 2154
1.Healing introduction (Saari)
2.The jungle (Saari, Huber)
3.Planet red (Saari)
4.Pilgrim calling (Saari, Assefa)
5.Soldiers of joy (Saari, Lindgren, Louhivuori)
6.Lost mojo (Saari, Huber)
7.Fingers, elbows, shoulders (Saari, Kuoppamäki)
Jarmo Saari Republic: Jarmo Saari (vocals, baritone guitar, electric & acoustic guitars, bass, taurus pedal, vocoder, theremin, percussion, mini moog, viola da gamba, glass harp, trombone), Abdissa ”Mamba” Assefa (dr, perc), Olavi Louhivuori (dr, perc), Sami Kuoppamäki (dr).
+ 2: Tim Ries (sax)
+ 2, 7: Johanna Iivanainen (voc)
+ 2, 6: Sam Huber (voc)
+ 5: Tommy Lindgren (voc, rap)
Produced by Jarmo Saari
Recorded by Jarmo Saari at Island Studio/Kasi and Risto Hemmi at Finnvox, Helsinki
Mixed by Juha Heininen & Jarmo Saari at HIP Studios, Helsinki
Mastered by Pauli Saastamoinen at Finnvox
Jarmo Saari osoitti jo SOLU-sooloproduktiollaan taitavansa elektronisen musiikin kommervenkit. Itseään sämpläämällä ja luuppaamalla todellinen multi-intrumentalisti Saari pystyi ihan yksinäänkin kerrosrakentamaan äänikollaaseja, joiden mittasuhteet olivat lopulta valtavia. Mihin siis tarvitaan kolmea rumpalia kuten tässä uudessa Republic-kokoonpanossa?
Ja itse asiassa käykin niin että ainakin näin levyllä lyömäsoittajien persoonallisuudet katoavat, vaikka sinänsä Sami Kuoppamäen, Olavi Louhivuoren ja Abdissa Assefan yhdessä luomissa rytmiraidoissa ei tietenkään voi olla pienintäkään moitteen sijaa. Konsertissa tilanne voi olla ihan toinen yksilöiden esiintulon kannalta, ja varmasti lentoonlähdöille ja kimppakirityksillekin on tilaa toiseen malliin kuin levyn tarkoin rakennetuissa grooveissa.
Saaren teokset (niitä nämä todellakin ovat) vaativat mittaa. Johdantoa lukuun ottamatta lyhyin on kuusiminuuttinen, pari yli kymmenminuuttistakin joukossa. Miksikö? Saari itse on käyttänyt määrettä ”tribaali”, ja se selittää paljon. Tarvitaan aikaa, kehittelyä, paisuttelua, jota voidaan langeta loveen, yltyä hurmokseen, pitää heimon ryhmäytymiskekkereitä. Teho tulee jatkumosta ja toisteisuudesta, mutta samalla vaaditaan alati muuntelua ettei kyllästyminen iske. Tämän tasapainottelun Saari hallitsee albumilla täydellisesti.
Muuntelun lisäksi isketään äkkikäännöksillä ja väännöksillä. Levyn värivalikoima on huikea. Ainakin osan musiikista voi kuunnella progekuulokkeiden läpi, ja huomattakoon että silloin puhutaan kaikista kliseistä vapaasta, erityisen mielikuvituksellisesta progesta. Ja sitten on tätä imaginaarista kansanmusiikkia: Afrikka on Afrikka, mutta samalla jotain ihan ufoa. Futuristista perinnemusiikkia?
Saari rakentaa uljaasti soivaa massaa, pitää runsaan materiaalinsa tasapainossa, hakee tehoja kaiken värikkyyden keskeltä. Groovesta kantavat rumpalit tietysti oman vastuunsa. Vaikka vaikuttava kokonaistaideteos on selkeästi kypsän muusikon ainoa tavoite, on silti mieltä herkistävää kuulla miten hienosti hän tulee muutamissa kohdissa esille kitaristina. Kappaleissa Pilgrim calling ja Lost mojo kuullaan äärimmäisen vaikuttavat soolot, niin soundillisilta tehokeinoiltaan kuin rakenteellisestikin.
Omien ohella levyllä miellyttää vieraiden vahva panos. Rollarifonisti Tim Ries heiluttaa viidakossa ärhäkästi asettaan, toisaalla Johanna Iivanainen täyttää paikkansa eteerisenä haltiattarena. Tommy Lindgren puhuu omin sanoin, ja siirtyy räpistelyyn intensiteettiä kiihdyttelemään.
Ja sitten on tämä Sam Huber, The junglen ja Lost mojon valtias. Huberia on vaikea uskoa valkoiseksi mieheksi ja vielä hankalampaa on mieltää tämän eksentrisyyteen kallistuvan tyypin suomalaisuus. Mörisevä murina ja sielukas ähkinä ovat Huberille ihan luonnollisia ilmaisukeinoja, eikä yhtään naurata, sillä laulajan itseluottamus kattaa persoonallisuuden rehevän pirskahtelun. Säihkyvänä lavaeläimenä aina vaikutuksen tekevä Huber on edelleenkin turhan harvojen tuntema kansallisaarre, ja myös funkin maalaamaa julkisuuskuvaansa monipuolisempi luova kyky.
Saaren teoksista Lost Mojo on omistettu Miles Davisille ja Jimi Hendrixille ja heidän toteuttamatta jääneelle suunnitelmalleen tehdä musiikkia yhdessä. Nytpä ei olekaan kyse vain alamaisen kunnianosoituksesta, vaan musiikillisesti liikutaan juuri noiden nimien tasolla.
Onnittelut täysosumasta, tälle pitäisi maailman avautua!
