Iiro Rantala esittelee näinä aikoina ikiomaa suomalaista musiikkikalenteriaan. My Finnish calendar -albumi ilmestyy virallisesti vasta syksyllä, mutta keikkojen yhteydessä Rantala kaivaa pahvilaatikon tiskiin ja ceedeet vaihatavat vinhasti omistajaa. Näin kävi ainakin Suolahtisalin konsertin jälkeen, ja voisin lyödä vetoa, että vastaanotto on ihan yhtä hurmioitunut ja hullaantunut muuallakin.
Iiron kalenterivuosi on käsikirjoitettu ja mietitty meille tuttujen, mutta muualla maailmassa ihanan eksoottisten teemojen ympärille. En jakele tarkkoja juonipaljastuksia, mutta sen verran kerrotaan, että ne iänikuiset ”kelit” ovat keskiössä. Niitä on herkullista peilata musiikissa, ja niiden kautta jokainen kuukausi on helppo luonnehtia omanlaisekseen. Myös kelien, ilmojen ja säiden vääjäämätön vaikutus suomalaiseen psyykeen tulee esille niin Rantalan säveltämässä musiikissa kuin suomalaisuuden vyyhtiä valottavissa välispiikeissä. Stereotypioilla pitkälti pelataan, mutta Rantala on höpsöhöpinöissään terävä ja hauska.
Lavalla on vain mies ja flyygeli, mutta juttelujen lisäksi vielä kaksi ”ulkoista” elementtiä on mainittava. Taustalle tykitetään elävää kuvaa, jossa Rantala vaeltaa, töröttää ja hytisee koko vuodenkierron verran Suomenlinnan karunkauniissa maastossa. Dronella on ollut ylitöitä filmauksissa, aallot kohisevat, siniristilippu liehuu. Läppäriltä tulee myös Rantalan etukäteen tallentamaa perkussiivista ainesta, kaikki flyygelin rakenteista alunperin irronnutta. Komppi äityy ajoittain voimalliseksi, ja on olennainen osa monen soitteen rytmisessä rakenteessa.
Mutta siis mies ja flyygeli piti sanoa, ja molemmat valioita. Steinway jyrisi voimallisena ja lauloi kauniita lauluja. Rantala taas, no, siinä on pianisti elämänsä voimissa. Ne pari selkeästi virtuoosikappaleiksi tuunattua biisiä olivat järisyttäviä taidonnäytteitä, mutta vaikuttavinta niissä taisi olla sittenkin se miten sormiakrobatiaa vaativat kaahaukset olivat samalla koko ajan hienoa, merkityksellistä musiikkia.
Koko 12-osaisen teoksen dramaturgia oli hyvin tarkoin suunniteltua, tunnelmat vaihtelivat, mihinkään moodiin ei jääty jumittamaan. Ajoittaisesta ankeudesta ja masennuksesta Iiron kuvailema suomalainen nousi aina, lähti liikkeelle, riehaantui, huilasi hetken, löi päätään seinään, mutta vielä yritti ja innostui. Vuodenkierrossa kaikelle on aikansa ja paikkansa, tavalla johon juuri suomalainen on tottunut. Rantala katsoi musiikissaan tätä kaikkea huumorilla ja samalla suurella armollisuudella: ollaan me suomalaiset aika kaavoihin kangistunutta porukkaa, mutta silti jotenkin lutusia ja, eh, onnellisia?
