Ideoidahan aina voi kaikenlaista kummaa, mutta tällä kertaa erikoinen aatos sai peräänsä myös onnistuneen toteutuksen. William Suvanne oli tosin pelannut riskittömän avauksen, kun shakkijazzkiertueen taustavoimiksi oli saatu molemmat asiaan liittyvät valtakunnalliset etujärjestöt eli Suomen Shakkiliitto ja Suomen Jazzliitto. Ainakin Jyväskylän keikalla oli paikalla myös Shakkiliiton toiminnanjohtaja Marko Tauriainen huolehtimassa käytännön järjestelyistä. Ja mainittakoon vielä että Chess’n Jazz -kiertutetta on tuettu myös veikkausvaroista. Ja näin toteaa Veikkaus: ”Shakki ja jazz tarvitsevat uusia innovaatioita kasvattaakseen pelaaja- ja kuulijakuntaa.”
Peukkua kaikille osallisille, sillä hyvältä näytti meininki Jyväskylässäkin. Pelaajia taisi oli parikymmentä, ja turnauksen huipentaneet välierät ja finaali säästettiin keikan väliajalle. Oli Suvanteella vielä yksi kikka varastossa: kiertueen jokaisella stopilla hän haastaa paikallisen voittajan otteluun. Tämä peli aiheuttikin jo melkoista kuhinaa, ja saksofonisti taisi pärjätä mestaria vastaan ihan ok. Luulisin.
Eikä siinäkään kaikki, idea oli niin viimeistelty, että myös kaikki sävellykset olivat saaneet innoituksensa shakin maailmasta, erilaisista avauksista tai nappuloista (miten vähättelevää, kun on sentään kuninkaita ja kuningattaria laudalla). Basisti Tuure Kosken kynäilemää El King -kappaletta lukuun ottamatta kaikki sävellykset olivat Suvanteen työtä.
Suvanteen yhtye on rehti jazz-ryhmä, mutta kaikeksi onneksi se ei ole juuttunut minkään tietyn periodin näköispatsaaksi. Kaari on laaja ja monivärinen post-bopista bluesin ja lievien etnovärinöiden kautta 70-luvun tv-viihdesoundiin asti. Mutta olivat musiikin luomat mielleyhtymät mitkä tahansa, yhtye teki aineksista oman, kuumalla liekillä porisevan keitoksensa.
Viisikko on täynnä hienoja soittajia, joten kaikki musadiggarit löytävät siitä seurattavaa yksilötasollakin. Itse kiinnitin keikan kuluessa aina vaan enemmän huomiota Tuure Kosken bassotteluun. Miehellä on älyttömän hieno tatsi sekä kontraan että sähköbassoon, ja useammankin soolon kohdalla jostain pämähti mieleen laatusana ”ylevä”. Jotain aatelista Kosken soittimenhallinnassa vissiinkin sitten on.
Varre Vartiainen on tässä yhtyeessä satsannut oikein kunnolla soundimaailmaan. Pat Methenyn ja Mike Sternin haamut vilahtivat näyttämön poikki, mutta parhaimmillaan Vartiainen oli neutraalimmassa ympäristössä. Huippukohtia mahtui iltaan liian monta lueteltavaksi, mutta pakko mainita Queen-biisin ihanan bluesikas ja lihaksikas soolonpäräytys.
Entä Suvanne itse? On se vaan kova! Eihän näitä menofonisteja Suomessa kovin montaa ole, ja kyllä Suvanne on ihan korkeinta kastia. Aivan erityisen mainio hänelläkin oli Queen-biisin fonittelu, äänien venyttely ja vanuttelu, ja hunajaakin oli törkeä määrä tarjolla. Suuruutensa Suvanne osoitti myös El King -kappaleessa, joka esiteltiin tv-sarja Dallasin muunnelmana. Kosken mainion sähköbassosoolon jälkeen kaikki kuulosti fonisoolon alla pitkän matkaa löysältä ja laiskalta, mutta niin vain Suvanne käänsi väkisin homman kotiin, paukutti menemään, puhkui ja paisutteli, ja tiristi kierros kierrokselta lisää löylyä.
