Virtuoosisoitto. Se on tosi kivaa, joskus tai useinkin. Pikamääritelmä voisi olla vaikka ”äärimmäisen nopeaa ja äärimmäisen tarkkaa”. Vaan jos soiton takana ei ole omaperäistä musiikillista ajattelua tai sidosta inhimilliseen tunnerekisteriin, virtuoosin vikellys on tyhjää sahaamista, turhuuksien turhuutta.
Mikko Innasen Maakuntalaulu-uudistuksessa on mukana vain virtuoositason soittajia, näitä Gourmet-yhtyeestä tuttuja. Ja nyt on ideaa, ja on sitä tunnettakin, itse asiassa kaikkea mitä itse keksin musiikilta vaatia.
Maakuntalaulujen aatteellisista taustoista löytyy monenlaista keskusteltavaa. Etenkin jos kotiseutuhenkeä sotketaan nationalistiseen ja lopulta niitä ”toisia” hylkivään ajatteluun, liikutaan tulenaralla alueella. Maakuntia ja kotiseutuja ylistävistä teksteistä voi kuitenkin edelleen innoittua rennommallakin mielellä, nauttia ajankuvasta ja luontolyriikoista, todeta että teilläpä on hyvät mestat ja meillä myös!
Lähitienoillani on syntynyt vaivihkaa kolmen kovan keikkapaikan verkko, hyviä kotiseutuhengen ilmentäjiä nämäkin. Paikkoja yhdistää erinomainen akustiikka ja intiimiys, soittajien tuleminen liki kuulijan syliin. Palokan Pelimannitalo, Viitasaaren Miekkaniemi ja tuoreimpana tulokkaana Äänekosken Wille-ravintola kantavat kaikki paikkakuntiensa historiaa pitkältä matkalta ja tuovat nykyään siis myös laatumusiikkia taajamiin.
Miekkaniemessä Innasen Maakuntalaulu-uudistus on ehtinyt jo vierailla, ja tällä kertaa oli Willen vuoro Äänekosken kulttuuritoimen järjestämässä konsertissa.
Innanen pyörittää maakuntaprojektiaan vaihtelevalla miehityksellä, nyt Gourmet-porukasta olivat mukana haitaristi Veli Kujala ja rumpali Mika Kallio kun maksimimiehityksestä puuttui vain tuubisti Petri Keskitalo. Yksi projektin hämmästyttävimpiä juttuja onkin se miten ongelmattomasti ja lopulta aina yhtä riemukkaasti musiikki elää riippumatta siitä onko esityskoneistona duo, trio tai kvartetti. Ja Innasen sooloesityksestäkin muistan kuulleeni huhua…
Maakuntalaulut sävellyksinä olivat tietysti vain lähtökohta huimalle musiikkimatkalle. Innanen on tehnyt niistä hyvin omapäisen ja elähdyttävän musiikillisen kokonaisuuden. Samalla tulee sivuttua Suomen musiikillista ja etenkin rytmimusiikillista historiaa, ja myös sijoitettua maakuntien kautta koko maa planeettamme kontekstiin. Isoja kaaria siis, isoja linjoja musiikillisesti jazzin sisällä ja ulkopuolellakin, luovalla ja hyvin eloisalla otteella.
Konsertin maakuntareissuilta jäivät mieleen, ihan noin esimerkkeinä, Karjala-trilogiaan sisältynyt hempeän alttosaksofonin johtama surumarssinomainen jakso, Häme-Savo-Kainuu- reissun freeroiskinnat ja totaalikaaokset sekä ME-vauhtiset teemoittelut ja lopulta Nälkämaalla vastustamaton soitinyhdistelmä, jossa korkea sopranino ja matalinta rekisteriään painottanut haitari soivat unohtumattomasti yhteen, etenkin kun takana pauhasivat Kallion tyrskyt. Pohjoisimpaan Suomeen johdatteli Innasen baritoni ihan yksistään hellästi hyväillen, ja yhtä herkkinä olivat jo kohta Kujala ja Kallio duetto-osuudessaan, juuri ennen kuin Innanen liittyi taas kovasti mahtipontisena 10 virran finaaliin. Pohojanmaalla Mika Kallion täysin-rytmin-viereen laukaisemat bassorumpupommit aiheuttivat salissa hörinää, ja muutenkin oli lystiä. Laulu Satakunnalle oli sekin yksi huippuhetkistä (kuten näköjään KAIKKI kappaleet): Kallion itsepintainen lautaskomppi, Kujalan harmaat ja syvät linjat sekä sopraninon mietteliäs uikutus loivat yhdessä hyvin tunteisiin menevän jatkumon, jonka hartaudesta vapauduttiin lopulta Kujalan atonaalisen hurjastelun myötä. Varsinais-Suomi meni syvälle tangoon ja bluesiin, Uusimaa taas kepeämmin lattaritunnelmiin. Keveyden huipentuma oli Innasen omatekemä laulu itäuusimaalaisille, joka tuntui viestittävän ikuisesta auringonpaisteesta ja laineiden valssaavasta liplatuksesta. No musiikkia haastettiin hupaisalla sanailulla, jossa Loviisan ydinvoimakin sai osansa. Ekstaattista oli meno Pirkanmaalla, siellä oksalla ylimmällä, jonne Innasen oli helppo kiivetä sopraninolla. Kallion hurja rullaus yllytti Kujalan todelliseen vyörytykseen, ja sen päälle saatiin vielä Innasen loistokasta improvetelyä. Varsinainen setti päättyi Äänekoskella tietysti Keski-Suomen kotiseutulauun, kylmäävästi sanoisin.
Ainakin allekirjoittanut hyytyi, sillä encore-biisistä en muista yhtään mitään, ja tämä on tosi. Sen muistan että encore soitettiin ja mukavaa oli sekä soittajilla että yleisöllä. (Hämäläisten laulu, toim. huom.)
Lukuisien konserttien jälkeen Innasen Maakuntalaulu-uudistus odottaa vielä kunnollista dokumentointiaan. Samalla tullee täysin selvitetyksi takana oleva filosofia, ja uuden ”spiraalimallin” vallankumouksellisuus. Piippolasta näet kun lähdetään pyörittämään, uudistuksen ei suinkaan tarvitse pysähtyä Suomen rajoille…
