Popparissa The Breed plays Pekka Pohjola, olihan se mentävä kuulemaan. Soittajista ennestään olivat tuttuja viulisti Ville Ojanen, basisti Jaan Wessman ja kosketinsoittaja Aki Lääkkölä. Rumpali Niko Ronimus ja yhtyettä vetävä kitaristi Jukka Iisakkila olivat uusia tuttavuuksia.
Mielenkiintoinen porukka, joka paljastuu vielä mielenkiintoisemmaksi vähän pöyhimällä. Wessman on ollut mukana vaikka missä Tampereen seuduilla ja tehnyt samalla kansainvälistä uraa mm. Mike Keneallyn bändiä myöten. Lääkkölä tuli aikoinaan rock-puolella tunnetuksi omalaatuisesti progeilevan Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen jäsenenä. Ojanen veti (Sibeliuksen ja Jaakko Kuusiston avittamana) pari päivää aiemmin Jyväskylän Paviljongin hulppean, reilun 1200-paikkaisen salin täyteen uransa tähän astista päätyötään kuulemaan. Lähtökohtana oli suomalainen kansanmusiikki pitkältä matkalta, mutta Jyväskylä Sinfonian ja solistivieraiden myötä mukana oli myös klassisen ja vähän jazzinkin vaikutteita. Vaan paljastuupa Iisakkilankin googlaamalla mielenkiintoisia, kitaravirtuoosi onkin tehnyt päätyönsä klasaripuolella kapellimestarina. En ala mittavaa cv:tä toistelemaan, mutta sieltä löytyy menestystä kapukilpailuissa ja johtotehtäviä monien suomalaisten orkesterien edessä ja hurja määrä töitä pitkin Eurooppaa. Myös Ronimus on peruskoulutukseltaan klassisen puolen soittajia, joten The Breed on mojova sekoitus eri genrejen tekijämiehiä.
Musiikin moniottelija Iisakkila on kitaristina vikkeläsorminen, mutta rajoitti teknisen pätevyytensä todistelun tyylikkäästi muutamaan avainsooloon. Muutoin pitäydyttiin lähellä Pohjolan sovituksia ja musiikillista maailmaa, ja muovailtiin tunnelmia yhdessä hyvinkin huolellisesti. Wessmanin luotettava bassotyö oli lopulta kaiken perusta. Ville Ojasen karheankaunis viulu nousi ajoittain hienosti esiin, ja muutaman kerran hän pääsi myös vapaammin improvisoimaan. Niin paljon kuin Pohjola itse lead-kitaraa rakastikin, The Breed olisi voinut luottaa viuluun vielä rohkeammin, sillä sehän juuri erottaa yhtyeen muista Pohjola-tulkitsijoista.
Itselleni läheisin tribuutti on edelleen ”Husband plays Pekka Pohjola”, siinä oli jotensakin optimaaali suhde voiman, herkkyyden ja virtuoosisoiton välillä. Loistava on myös Verneri Pohjolan Pekka-levylle ikuistettu omistus, mutta siinä musiikissa on yhtä paljon kyse Verneristä kuin Pekasta.
Joka tapauksessa Pohjolan upeat sävellykset kestivät jälleen kerran uudet tulkinnat, mielellään The Breedin iltapuhdetta kuunteli. Esimerkiksi Vapour trails, joka nyt on klassisinta mahdollista Pohjolaa, kuulosti ajoittain mahdottoman komealta, ja siinä Ojanenkin pääsi vapautuneesti loistamaan. Heavyjazzahtavat No way out ja Pressure pukivat bändiä hyvin, Riston The Breed teki omakseen Iisakkilan ja Ojasen pitkien soolo-osuuksien kautta.
